Bylina
Wikipedia
Bylina (ven. былина, myös starina) on venäläisen ja ukrainalaisen kansanperinteen eeppinen runoelma. Tavallisesti bylinat kertovat myyttisistä sankareista ja heidän taisteluistaan hirviöitä tai vihollisjoukkoja vastaan. Ne jaetaan yleensä kahteen ryhmään: sankaribylinoihin ja novellibylinoihin. Suurin ero näiden välillä on sisällöllinen, sillä novellibylinat kuvaavat arkisempia tapahtumia kuin sotaisat sankaribylinat. Luokittelu on kuitenkin häilyvä.
Sana bylina pohjautuu venäjän olla-verbiin быть. Tämä viittaa siihen, että bylinoiden uskotaan kertovan tositapahtumista. Niitä on pidetty sukupolvesta toiseen muuttumattomana siirtyneenä perinteenä. Pohjoisessa runoja on kutsuttu nimellä starina (adjektiivista старый, vanha), josta on lainattu myös suomen sana tarina. Bylinoita on sittemmin kerätty etenkin Pohjois-Venäjältä. Kansanperinteen kokoamiseen innostuttiin etenkin slavofilian nousun myötä 1800-luvulla.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Aiheet ja sankarit
Sankaribylinat kertovat taisteluista vihollisarmeijoita tai taruolentoja vastaan, novellibylinan aiheena puolestaan saattaa olla esimerkiksi rakastavaispari tai ihmisten sosiaalisiin suhteisiin liittyvä ongelma. Runot eivät ole historiankuvausta, vaikka nimi bylina viittaa niiden totuudenmukaisuuteen. Bylinoissa on aineksia historiasta, esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöitä, mutta useimmiten sisällön historialliset tosiasiat ovat hämärtyneet tunnistamattomiksi, jos niitä on koskaan ollutkaan.
Bylinat kertovat usein muun muassa seuraavista sankareista ja aiheista:
- vanhemmat sankarit (Volga Vseslavitš, Mikula Selianinovitš, Svjatogor)
- Vladimir Suuri, Kiovan kulta-aika ja Kiovan Venäjä
- Bogatyrit: Ilja Muromets, Aljoša Popovitš ja Dobrynja Nikititš
- Novgorod (Sadko-kauppias)
- Moskova (Jermak Timofejevitš, Iivana Julma)
- kasakat
- Pietari Suuri
[muokkaa] Bylinoiden ominaisuuksia
[muokkaa] Kielen erityispiirteitä
Bylinoissa substantiiveihin liittyy yleensä jokin tietty adjektiivi, vakiomääre, joka ei aina kuvaa mitään kyseisen asian todellista ominaisuutta. Esimerkiksi sanat koivu ja joutsen saavat usein määreen valkoinen, mutta niin saa myös sana käsi. Kukat ovat usein sinisiä ja viini vihreää. Myös bylinan sankarin ominaisuudet ovat pysyviä; esimerkiksi bogatyr Ilja Muromets on vanha silloinkin, kun bylina käsittelee hänen nuoruusvuosiaan. Toisinaan bylinalaulaja voi käyttää tehokeinona näiden pysyväismääreiden korvaamista muilla laatusanoilla. Vakiomääreistä on apua myös runomitan säätelyssä. Jotkut määreet välittävät asenteita ja uskomuksia: venäläiset ovat hyviä ja oikeauskoisia, vierasmaalaiset pahoja ja vääräuskoisia. Venäjän määre on pyhä ja venäläiset kaupungit ovat kuuluja.
Bylinakielelle ovat tyypillisiä myös lyhyet, merkityksettömät lisäsanat, joilla laulaja säätelee runomittaa ja säkeen pituutta. Prepositioita saatetaan toistaa moneen kertaan samassa tarkoituksessa.
[muokkaa] Runojen rakenne
Bylinoiden runomitta ei ole samalla tavalla vakiintunut kuin esimerkiksi kalevalamittaa noudattavien kansanrunojen. Paikkakunta- ja laulajakohtaisia eroja on paljon, ja samakin laulaja voi vaihtaa jopa saman runon mittaa muuttamalla merkityksettömien lisäsanojen määrää. Säkeiden pituus vaihtelee, mutta on yleensä kuitenkin 9-13 tavua. Myös painollisten ja painottomien tavujen vaihtelussa on tiettyä säännönmukaisuutta: esimerkiksi kolmanneksi viimeinen tavu on yleensä painollinen. Runomitan vakiintumattomuus johtuu luultavasti muun muassa venäjän kielen ominaispiirteistä. Bylinamitta tukee laulajan muistia antaen hänen samalla melko vapaasti vaikuttaa runon rakenteeseen.
Bylinoissa käytetään useita kerron muotoja. Kalevalaiselle runoudelle tyypillistä säekertoa käytetään melko usein, samoin ns. luettelokertoa, jossa sama sisältö tai rakenne kertautuu useassa peräkkäisessä säkeessä muodostaen säeryhmän. Usein tämä säeryhmä toistuu bylinassa muutaman kerran. Luettelokertoa voidaan käyttää esimerkiksi jotakin paikkaa kuvatessa siten, että kussakin säkeessä siirrytään suuresta mitasta pienempään, ylimalkaisesta sijainnista tarkempaan. Yleisiä ovat myös puolisäkeenkerto, jossa säe koostuu kahdesta symmetrisestä puoliskosta, ja peräkkäiskerto, jossa säkeen loppu toistuu seuraavan säkeen alussa. Peräkkäiskertoa voidaan vielä käyttää luettelomaisesti useassa säkeessä peräjälkeen. Rinnakkaiskerrossa usealla peräkkäisellä säkeellä on sama alkuosa. Venäläiselle runoudelle tyypillinen on vielä ns. kielteiskerto, jossa tapahtuman tärkeyttä korostetaan lisäämällä sen eteen negaatio (ei käynyt noin - vaan kävi näin). Laulaja käyttää kertoa esimerkiksi vaihdellakseen tapahtumien etenemisen nopeutta ja korostaakseen näin runon huippukohtia. Kerron lisäksi bylinoille hyvin tyypillinen tehokeino on kertaus eli samojen säkeiden toistuminen identtisinä tai miltei identtisinä useaan otteeseen.
Runonlaulajien kyvyn muistaa ulkoa jopa satoja pitkiä bylinoita selittää kliseen käsite. Bylinoiden voidaan ajatella koostuvan kliseistä, jotka ovat melko vakiintuneita, monissa tilanteissa käyttökelpoisia sanayhdistelmiä. Tavallisesti kliseet ovat enintään säkeen tai parin pituisia. Sellaisenaan kliseetä ei yleensä voi liittää mihinkään tiettyyn runoon: niissä ei ole varsinaista tunnistettavaa, juonellista sisältöä. Motiiviksi kutsutaan pienintä säekokonaisuutta, johon liittyy tällainen juonellinen sisältö. Kliseet ovat laulajan rakennuspalikoita, joista hän muodostaa motiiveja. Ne ovat useilla laulajilla melko samanlaisia, mutta kuitenkin kahden eri laulajan tulkinta samasta runosta ja myös saman laulajan versio siitä eri esityskerroilla voivat rakenteellisesti poiketa huomattavasti toisistaan. Laulaja muistaa runon juonen ja rakentaa sen esitystilanteessa valmiiksi bylinaksi kliseevarastonsa avulla. Hänellä on useita eri mahdollisuuksia yhdistellä kliseistä tietty motiivi, minkä vuoksi runo ei suinkaan toistu samanlaisena eri esityskerroilla.
[muokkaa] Bylinoiden keruu
Ensimmäisen kerran bylinoita julkaistiin painettuina vuonna 1804 kokoelmassa Древние русские стихотворения (Drevnie russkie stihotvorenija, Venäläisiä muinaisrunoja). Kerääjäksi mainitaan Kirša Danilov, jonka henkilöllisyys on epäselvä, samoin runojen alkuperä. Slavofilian aate eli slaavilaisten kansojen kulttuurin ihannointi herätti venäläiset kokoamaan kansanperinnettään talteen 1800-luvun alussa. Ahkerimpia bylinoiden kerääjiä olivat muun muassa Pjotr Kirejevski, Pavel Rybnikov ja Aleksandr Gilferding. Nikolai I:n hallintokaudella ankara sensuuri haittasi kansanrunouden julkaisemista, mikä on osasyy siihen, että monia keskeisiä kokoelmia julkaistiin vasta 1860-luvulla. Keruutyö jatkui neuvostoaikana. Nykyään bylinalauluperinne on käytännöllisesti katsoen sammunut, eikä uusia runoja juuri saada kerätyksi.
[muokkaa] Lähteet
- Lauri Harvilahti: Bylinat: venäläistä kertomarunoutta. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985. ISBN 951-717-406-3.
