Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941
Wikipedia
Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 on nimitys Lapin sotatoimille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Sotatoimiin lasketaan kuuluvan alueet Kuhmon suunnalta Petsamoon. Lapin rintamalla hyökkäysvastuu oli pääosin Suomen kanssa liittoutuneella Saksalla.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Taustaa
-
Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu
[muokkaa] Kuhmon suunta ja eteneminen Rukajärvelle
Päämajan 25. kesäkuuta 1941 annetun käskyn mukaan 14.Divisioonan tuli olla hyökkäysvalmis 27. kesäkuuta mennessä. Divisioonaa komensi eversti Erkki Raappana. Hän oli suoraan päämajan alainen. Divisioona suoritti tiedusteluretkiä rajan taakse ottaen selkoa neuvostojoukoista. 4. heinäkuuta suomalaisdivisioona ylitti rajan. JR 10, JR 52 ja JR 31 etenivät Repolaan 8. heinäkuuta mennessä. Suomalaisten joukkojen eteläisellä sivustalla hyökännyt vahvennettu pataljoona valtasi Lentieran seuraavana päivänä. Pohjoisella sivustalla eteni vahvennettu komppania. 14. Divisioonaa vastassa oli JR 337 neuvostoliittolaisesta 54. Divisioonasta.
Repolan valatuksen jälkeen 14.D jumittui kahdeksi viikoksi taisteluihin Omeliasta. Tilanne raukesi saarrostushyökkäyksellä 24. heinäkuuta mennessä. Divisioona eteni jälleen nopeasti, kunnes Ontrosenvaarassa neuvostojoukkojen vahvistukset pysäyttivät hyökkääjät. Suomalaiset saivat läpimurron Ontrosenvaarassa 12. elokuuta. Tämän jälkeen divisioona lepäsi melkein kuukauden, ennen kuin aloitti uudelleen hyökkäyksensä 5. syyskuuta. Rukajärven kylän divisioona saavutti 11. syyskuuta. Tämän jälkeen divisioona jatkoi etenemistään, kunnes 17. syyskuuta se sai käskyn ryhmittyä puolustukseen saavuttamalleen tasalle. Rintama kulki Nuokkijärveltä Ontajokea myöten Ontajärvelle ja Seesjärvelle. Tällä tasalla rintama pysyi sodan loppuun asti.
[muokkaa] Kainuu ja Uhtua-Kiestinki-offensiivi
Kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon komentamaan Suomen III Armeijakuntaan kuului jatkosodan alla yksi divisioona, 3.D. Ennen hyökkäyksen alkua divisioona jakoi joukkonsa kahtia: Ryhmä J:n (JR53) ja Ryhmä F:n (pääosa 3.D:sta). Ryhmä J:n tavoitteena oli edetä Kiestingin kautta Vienanmerelle, Ryhmä F:n taas Uhtuan kautta. Alkuvaiheessa suomalaisia oli vastassa neuvostoliittolaisen 54.Divisioonan pääosat.
1. heinäkuuta III Armeijakunta lähti liikkeelle, samalla hetkellä, kun Sallassa myös aloitettiin hyökkäys. Hyökkäys eteni hyvin, sillä vastassa oli vain rajavartiojoukkoja. Neljässä päivässä ryhmät etenivät noin 50 kilometriä. Teiden huonokuntoisuus koetteli huoltoa, ajoittain tiet olivat vain hevospolkuja. Huonojen tieyhteyksien takia myös molemmat osapuolet kärsivät. 9. heinäkuuta Ryhmä F:n hyökkäys pysähtyi Vuonnisenjoen varustettuihin neuvostoasemiin. Asemat saarrettiin ja tuhottiin 14. heinäkuuta mennessä. Taistelu vei kuitenkin toiveet Uhtuan nopeasta valloituksesta. Vuonnisenjoen jälkeen suomalaiset etenivät 10 kolometrin päähän Uhtuasta, jolloin hyökkäys pysähtyi sillä suunnalla ja Ryhmä F ryhmittyi puolustukseen. Ryhmä J:n lohkolla hyökkäys eteni paremmin, tosin neuvostojoukkojen koventaessa vastarintaansa lisävoimien ansiosta. 11. heinäkuuta ryhmän eteneminen pysähtyi Sohjananjoen hyvin varustettujen asemien eteen. Neuvostojoukoilla oli vastassa tasa määrä, JR 242. Ryhmä F:ää vastassa oli kaksi jalkaväkirykmenttiä.
Saksan Norjan armeijan esikunta huomasi suomalaisten nopean etenemisen Sohjanan suunnalla ja ne päättivät lähettää Sallassa epäonnistuneen SS-Divisioona Nordin sinne Ryhmä J:n käyttöön. SS-täydennysten turvin III Armeijakunta aloitti läpimurtohyökkäyksensä Sohjananjoen yli 31. heinäkuuta. 3. elokuuta mennessä läpimurto saatiin ja saksalais-suomalaiset joukot etenivät Sohjanaan ja Kiestinkiin 7. elokuuta. 14. elokuuta Ryhmä J nimettiin Divisioona J:ksi, jonka komentajaksi tuli eversti Väinö Palojärvi. Kiestingin valtaamisen jälkeen hyökkäys jatkui kohti Louhea. Neuvostojoukkojen 88.Divisioona saapui JR 242:n avuksi ja divisioonan joukot saarsivat saksalais-suomalaiset joukot 20. elokuuta ns. Kiestingin mottiin. Saksalais-suomalaiset joukot pääsivät ulos motista 2. syyskuuta mennessä, mutta joutuivat jättämään osan raskaasta kalustostaan. Motin takia III Armeijakunta lopetti hyökkäyksensä 14 kilometrin päähän Kiestingistä syyskuun alussa 1941.
Marraskuussa Divisioona J lähti uudestaan hyökkäykseen ilman Päämajan tai Hitlerin lupaa. Alkumenestyksen jälkeen hyökkäys pysähtyi ja joukot vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa.
[muokkaa] Salla
Saksalaisten tavoitteena oli, että XXXVI Armeijakunta ensin saartaisi Sallan kirkonkylän puolustajat, etenisivät sen jälkeen vanhalle rajalle ja Kantalahteen. Armeijakuntaan kuuluivat 169. Divisioona ja 6. SS-vuoristodivisioona Nord. Kantalahti oli määrä saavuttaa kahdessa viikossa. Eteläisellä sivustalla oli suomalainen 6.Divisioona. Neuvostojoukkoja oli rajan takana liki saman verran. Hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta iltapäivällä. Saksalainen tykistö ja pommittajat tulivat hyökkäystä. Jo heti ilmeni, että hyökkäys kangerteli. 169.Divisioona ei päässyt rajalinjaa pidemmälle ja SS-miehet juuttuivat avonaiselle rajalle, missä heihin tarttui pakokauhu ja he pakenivat. 169.Divisioona vältti tämän ja jatkoi 3. heinäkuuta mennessä Korja-Salla-tielle. Neuvostojoukkojen vastarinta kasvoi päivien mittaan. Neuvostojoukot joutuivat vetäytymään, kun saksalaiset lähtivät saarrostamaan ja 8. heinäkuuta saksalaiset saapuivat Sallan kirkonkylälle. Samaan aikaan, kun saksalaiset yrittivät motittaa Sallan kirkonkylää suomalaisdivisioona eteni syvälle neuvostojoukkojen selustaan Kairalaan ja Alakurttiin asti. Saarrostus näin kaukaa yllätti puna-armeijalaiset ja näin nopeutti näiden vetäytymistä kirkonkylästä. 10. heinäkuuta mennessä saksalaisten tappiot olivat yhteensä 2200 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. 6.Divisioonan tappiot jäivät 405:teen. Neuvostojoukkojen vastarinta ja sopimattomuus erämaihin aiheuttivat tappiot. Sallan kirkonkylän valtauksen jälkeen joukot jatkoivat kohti itää.
10. heinäkuuta saksalais-suomalaiset saapuivat Kairala-Mikkolan kapeikolle, missä neuvostojoukoilla oli puolustusasemat. Suomalaiset epäonnistuivat saartoyrityksessään kärsien 400 miehen tappiot. Heinäkuun aikana saksalaiset hyökkäsivät kaksi kertaa, molemmat pysähtyivät kiivaaseen neuvostovastarintaan. Lopulta 20. elokuuta saksalais-suomalaiset joukot saivat läpimurron Kairalassa ja eteneminen jatkui.
Seuraava pysähdys joukoille tuli Tuntsajoella. 2. syyskuuta neuvostojoukkojen puolustus murtui ja saksalais-suomalaiset joukot etenivät vanhalle valtakunnan rajalle. Välittömästi rajan ylityksen jälkeen joukot törmäsivät vanhaan neuvostojoukkojen puolustusasemaan Voitajoella. Hyökkäys Voitajoki-linjan murtamiseksi alkoi 6. syyskuuta, mutta se ei edennyt. Vasta 13. syyskuuta neuvostojoukot perääntyivät. Pian Voitajoen asemien jälkeen saksalaissuomalaiset joukot tulivat Vermanjoen neuvostoasemien kohdalle. Asemat olivat olemassa jo talvisodan aikaan. Linjaa ei edes yritettykään puhkaista, vaan hyökkäys lopetettiin 18. syyskuuta. Tilanne muuttui asemasodaksi. Saksalaisten keskimääräiset tappiot olivat 2000 miestä/viikko.
[muokkaa] Petsamo
Ennen kuin Saksan vuoristodivisioonat aloittivat hyökkäyksensä, niin he rakensivat huoltoyhteydet Petsamojoen yli rajalle. Hyökkäysvalmisteluissa tapahtui kuitenkin virheitä. Etenemisreiteiksi valittiin epätarkkojen karttojen ansiosta teitä, joita ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Myös panssarivaunuja käskettiin hyökkäämään puuttuvien tieyhteyksien suunnassa. Vaikka ongelmat tiedettiin, niin hyökkäys aloitettiin kohti Murmanskia 29. kesäkuuta.1941. Puna-armeijan puolustus murtui rajalla nopeasti ja hyökkäys eteni 3. heinäkuuta mennessä Litsajoelle. Matkaa oli kertynyt 25 kilometriä. Ongelmiksi olivat nyt muodostumassa heikot tiet ja maaston vaikeakulkuisuus. Rykmentin verran saksalaissotilaita siirrettiin selustaan teitä rakentamaan. Suurin este oli kuitenkin puna-armeijalaisten sitkeä puolustus. Lisäksi meri- ja ilmaherruus oli neuvostojoukoilla. Kalastajasaarentoon jäi mottiin neuvostorykmentti, joka piti siellä pintansa sodan loppuun asti. Heinäkuun loppuun mennessä saksalaisjoukot olivat kärsineet 4500 miehen kokonaistappiot. 8. syyskuuta saksalaiset lähtivät jälleen hyökkäykseen, mutta verisissä taisteluissa eivät päässeet Litsajoen yli ja hyökkäys keskeytettiin 22. syyskuuta. Alkoi asemasota, mutta vielä suunniteltiin hyökkäyksen jatkamista keväällä.
[muokkaa] Lähteet
- Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
- Raunio Ari: "Sotatoimet, Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin", Genimap, 2005, ISBN 951-593-914-3
