Merileguaani

Wikipedia

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Kappaleet ovat aivan liian pitkiä

Merileguaani
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Matelijat Reptilia Lahko: Suomumatelijat Squamata Alalahko: Liskot Sauria Heimo: Leguaanit Iguanidae Suku: Amblyrhynchus Laji: cristatus
Kaksiosainen nimi
Amblyrhynchus cristatus (Bell, 1825)
Katso myös
Merileguaani Wikispeciesissä   Merileguaani Commonsissa

Merileguaani (Amblyrhynchus cristatus) on Galápagossaarilla elävä endeeminen liskolaji. Se on ainoa meressä viihtyvä lisko ja muodostaa leguaanien heimossa oman sukunsa.

Sisällysluettelo 1 Koko ja ulkonäkö 2 Levinneisyys ja elinympäristö 3 Elintavat 3.1 Lisääntyminen 4 Lähteet

[muokkaa] Koko ja ulkonäkö

Merileguaani on isoimpia leguaaneja, mutta selvästi pienempi kuin esimerkiksi iguaani. Täysikasvuinen koiras on keskimäärin 1,2 metrin pituinen ja neljän kilon painoinen^[2]. Suurimmat koiraat voivat kasvaa 175 sentin mittaisiksi ja painaa yli 12 kiloa^[3]. Naaras on selvästi pienempi ja hoikempi, eikä sen heltta ole yhtä suuri kuin koiraan. Naaras on väritykseltään aina harmahtava, mutta koiras saa soidinmenojen yhteydessä punaisia ja pullonvihreitä läiskiä^[2]. Väritykseen vaikuttaa myös ikä. Nuoret ovat aina aikuisia eläimiä kirjavampia. Eri merileguaani populaatioiden värityksessä on myös havaittu eroja^[3]. Hännän pituus on 135-senttisellä yksilöllä noin 80 senttiä. Häntä on sivuilta litteä ja sitä peittävät suomut, joissa on keskiharjanne. Korkeiden suomujen muodostama harjanne ulottuu niskasta hännän kärkeen. Häntä toimii leguaanin uidessa evänä. Pää on lyhyt mutta leveä ja etuosasta kapeneva. Otsassa ja päälaella on isoja, kartiomaisia sarveissuomuja, jotka usein ovat teräväkärkisiä. Sierainaukkoja reunustavat pienet suomut. Huulten ympärillä suomut ovat suuria ja neliömäisiä ja niitä on alahuulessa enemmän kuin ylähuulessa. Pään alaosan suomut ovat pieniä ja kuperia. Soikeahkot korva-aukot näkyvät selvästi silmien takana matalana ulkonemana. Merileguaanin ruumis on varsin tukevarakenteinen. Jalat ovat lyhyet ja lihaksikkaat ja ne päättyvät viiteen kynnelliseen varpaaseen. Kolmas ja neljäs varvas ovat muita varpaita pitemmät. ^[3]. Yläleuan molemmissa puoliskoissa on 22-25 ja alaleuassa 20-24 hammasta. Hampaat kiinnittyvät leukaluun keskiharjan kuoppiin^[4].

[muokkaa] Levinneisyys ja elinympäristö

Merileguaania tavataan luonnonvaraisena vain Ecuadoriin kuuluvilla Galápagossaarilla Etelä-Amerikassa. Siellä niitä kuitenkin tavataan lähes kaikkialla. Eri saarten populaatiot eroavat väritykseltään ja kooltaan toisistaan ja ovat kehittyneet omiksi alalajeikseen. Pienikokoisimmat elävät Genovesan saarella, suurimpiin kuuluvat löytyvät Fernandinan ja Isabelan saarilta. Españolan leguaanit eroavat muista eniten^[5]. Fernandinalla elää nimikkoalalaji A. c. cristatus, Isabellan saarella A. c. albemarlensis, Santa Cruzissa ja Caamaño Isletissa A. c. hassi, San Cristobalissa ja Santiagossa A. c. mertensi, Genovesassa A. c. nanus, Pintassa A. c. sielmanni ja Españolassa ja Gardner-saarella elää A. c. venustissimus^[1].

Merileguaanien uskotaan saapuneen Galápagossaarille kelluvien lauttojen varassa Etelä-Amerikasta, koska saaristo ei koskaan ole ollut yhteydessä mantereeseen. Jotkut tutkijat uskovat merileguaanin ja samoilla saarilla elävän laavaleguaanin erkaantuneen toisistaan ainakin 10 miljoonaa vuotta sitten. Merileguaanit elävät pääasiassa rantakivikoissa ja laavakallioilla. Ne tarvitsevat myös hietikoita munimista varten ja levää kasvavia rantavesiä^[6]. Ilmaston tulee olla maalla trooppisen lämmin, mutta meren melko kylmä, jotta levät kasvaisivat. Tämän mahdollistaa se, että Galápagossaaret sijaitsevat päiväntasaajalla ja merta viilentää Etelämantereelta tuleva kylmä Humboldtinvirta^[7].

[muokkaa] Elintavat

Merileguaani on päiväeläin ja viettää suurimman osan ajastaan rannan tuntumassa lämmitellen auringossa. Yöksi merileguaanit hakeutuvat kallionkoloihin suuriksi ryppäiksi. Ne ovatkin varsin sosiaalisia ja voivat elää satojen yksilöiden ryhmissä. Merileguaanit joutuvat siksi jakamaan samat kallionkolot usein monen lajitoverin kanssa. Ne myös hyödyntävät toisiaan painautumalla toisiaan vasten iltapäivällä sään alkaessa viiletä ja vähentävät näin lämmön haihtumista. Merileguaaniryhmä ei keräänny sattumanvaraisesti, vaan yöpyvillä liskoilla on tietty järjestys. Jokaisen eläimen pää osoittaa kohti ryhmän keskustaa ja häntä siten vastaavasti ulospäin. Akuiset koiraat pysyttelevät ryhmän uloimmaisina, naaraat ja nuoret ovat yöpymisryhmän keski- ja yläosassa. Eri osissa yöpyvien ruumiinlämmöt poikkeavat paljon toisistaan. Silti leguaaniryhmän uloimmatkin yksilöt säästävät huomattavasti enemmän lämpöä kuin yksin yöpyvät yksilöt. Yhteen kerääntyminen auttaa myös ruuansulatusta ja kasviravinnon sulaminen nopeutuu. Lämmön säästäminen suojaa myös pedoilta, joille kankea merileguaani on helppo saalis^[8]. Öypymisryhmät alkavat hajota 3-4 tuntia auringonnousun jälkeen. Lämmön säästöstä huolimatta Merileguaanit joutuvat yön jälkeen lämmittelemään useita tunteja saadakseen ruumiintoimintonsa täyteen toimitilaan. Vuorovesi säätelee leguaanien rytmiä voimakkaasti. Ne viettävät nousuveden rantakallioilla vesirajassa, ja laskuveden aikaan merileguaanit lähtevät mereen syömään levää. Ne ovat hyviä uimareita ja etenevät vedessä nopeasti lihaksikkaan häntänsä avulla. Merileguaanit voivat sukeltaa jopa kymmenen metrin syvyyteen, mutta pysyvät yleensä pinnan lähellä. Ruokaa löytyy myös vuoroveden huuhtomilta rantakallioilta, jotka ovat erityisesti naaraiden suosiossa^[9]. Naaraat ja nuoret pysyttelevätkin usein vain rantakivillä ja niiden tuntumassa. Niillä ravinto koostuu rannan läheisyydessä kasvavista ja rantaan huuhtoutuneista levistä. Merileguaanit ovat mieltyneet erityisesti Ulva-suvun viherlevään, jonka isoja, vaaleanvihreitä ja hieman punertavia lehtiä se repii hampaillaan. Mahasta on myös löydetty äyriäisten osia, mutta ne ovat mahdollisesti tulleet levien mukana^[4]. Joskus merileguaanit tonkivat myös tunkioilla erilaisia ihmisten jättämiä jätteitä^[2]. Merileguaanien suolisto on kuitenkin sopeutnut kasviravinnon sulattamiseen, koska paksusuolen etuosassa on pitkittäispoimuja, jotka lisäävät suolen imeytymispintaa^[4]. Merestä saamansa ylimääräisen suolan merileguaani poistaa virtsan mukana ja erittämällä runsassuolaista nestettä kuonossa olevista rauhasista^[2].

[muokkaa] Lisääntyminen

Merileguaanikoiraat ovat lisääntymisaikaan hyvin reviiritietoisia ja puolustavat reviiriään muilta koirailta. Tällöin ne viettävät aikansa paljolti yksikseen, mutta tällöinkin ne kerääntyvät usein yöksi yhteen ryhmään. Välejään selvittelevät koiraat nousevat korkeille kiville näkyvään paikkaan, josta ne esittelevät kylkikuvioitaan ja heiluttelevat selkäharjaansa. Ne myös röyhistävät rintaansa, pullistavat kurkkuaan, pitävät päätään alhaalla, ojentavat raajansa mahdollisimman suoriksi näyttääkseen suuremmilta ja lipovat pitkällä kielellään. Uhitteluun kuuluu myös pään rytmillinen heiluttelu puolelta toiselle. Tätä toistetaan kolmeen eri otteeseen ennen varsinaista yhteenottoa, jolloin tärkeimpänä aseena käytetään häntää^[8]. Tätä jatkuu noin 3 kuukautta joulu-helmikuussa. Soidinaikaan myös koiraiden väritys kirkastuu^[6][2]. Kun koiras on saanut hedelmöitettyä yhden tai useamman naaraan, sen into alkaa hiipua ja se palaa normaaliin elämään. Naaraan munamäärä riippuu sen ravintona käyttämien levien määrästä. Muninta on vilkkainta silloin, kun vuoroveden vaihtelu on pienimmillään ja levää on runsaasti saatavilla^[8]. Munat lasketaan hiekkaan tai vulkaaniseen tuhkaan kaivettuun onkaloon vähintään 300 metrin päähän merestä sisämaahan. Munia tulee kerralla 1-6^[6]. Munat kehittyvät parhaiten 30°C:en lämmössä. Ne painavat noin 78-120 grammaa, ja ovat suurempia kuin muilla leguaaneilla. Naaras jää vartioimaan munia vielä useiksi päiviksi läheisille kiville tai kallioille, mutta palaa välillä pesälle tiivistämään pesän kattoa lisäämällä siihen kasviainesta. Naaraat ja poikaset ovat pesintäalueella alttiina petojen hyökkäyksille, erityisesti galapagosinhiirihaukalle.^[10]. Poikaset kuoriutuvat 95 päivän kuluessa^[6]. Vastakuoriutunut poikanen painaa noin 70 grammaa ja pituutta sillä on 10,5-13 senttiä.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} Nelson, K., Snell, H. & Wikelski: IUCN Red List - Amblyrhynchus cristatus 2004. IUCN. Viitattu 22. 2. 2008.
2. ↑ ^{2,0 2,1 2,2 2,3 2,4} Lahti, S., Heikkilä, M. & Viitanen, J. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja Osa 5: Kalat, sammakkoeläimet, matelijat, s. 403. WSOY, 1980. ISBN 951-0-08250-3.
3. ↑ ^{3,0 3,1 3,2} Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 48. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
4. ↑ ^{4,0 4,1 4,2} Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 49. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
5. ↑ MarineBio: Marine Iguana at MarineBio.org 12. 9. 2007. MarineBio.org. Viitattu 22. 2. 2008.
6. ↑ ^{6,0 6,1 6,2 6,3} Kristi Roy: ADW Amblyrhynchus cristatus Information 2000. University of Michagan. Viitattu 22. 2. 2008.
7. ↑ Lars Thomas: Tieteen Kuvalehti - Galápagosin kummajainen. Bonnier, 1998, nro 6.
8. ↑ ^{8,0 8,1 8,2} Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 50. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
9. ↑ Lars Thomas: Tieteen Kuvalehti - Galápagosin kummajainen. Bonnier, 1998, nro 6.
10. ↑ Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 52. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.