Marxilainen filosofia

Wikipedia

Kommunismi Käsitteitä Marxilainen filosofia Luokkataistelu Proletaatin diktatuuri Proletaatin internationalismi Kommunistiset puolueet Historiallinen materialismi Suuntaukset Marxismi Leninismi Marxismi-leninismi Maolaisuus Juche Trotskilaisuus Stalinismi Titolaisuus Vasemmistokommunismi Neuvostojen kommunismi Anarkokommunismi Uskonnollinen kommunismi Eurokommunismi Työläiskommunismi Internationaalit Kommunistinen Liiga Ensimmäinen internationaali Toinen internationaali Komintern Neljäs internationaali Huomattavia kommunisteja Karl Marx Friedrich Engels Vladimir Lenin Rosa Luxemburg Josif Stalin Lev Trotski Mao Zedong Aiheeseen liittyvää Anarkismi Antikapitalismi Antikommunismi Demokraattinen sentralismi Kommunistiset valtiot Kommunistiset symbolit Kommunismin kritiikki Kommunismin historia Kommunistinen manifesti Kommunistinen talous Luxemburgismi Neuvostoliitto Postkommunismi Primitiivinen kommunismi Sosialismi Uusi luokka Uusi vasemmisto Vasemmistolaisuus Kommunismi Suomessa SKP SKDL Taistolaisuus O. W. Kuusinen Hertta Kuusinen

Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi nykyfilosofian koulukunnakseen eroteltava aate. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma sekä esimerkiksi Frankfurtin koulukunta.

Sisällysluettelo 1 Marxilainen yhteiskuntafilosofia 2 Marxilaisia filosofeja ja koulukuntia 3 Katso myös 4 Viitteet 5 Kirjallisuutta

[muokkaa] Marxilainen yhteiskuntafilosofia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Karl Marxin varhaisten, 1840-luvulta peräisin olevien kirjoitusten perusteella on mahdollista seurata, miten hänen yhteiskuntafilosofiansa eriytyy hegeliläisyydestä ja saa itsenäisen muotonsa välien selvittelyissä sekä G. W. F. Hegelin että tiettyjen vasemmistohegeliläisten kanssa. Varsin nopeasti Marxin pääasiallinen mielenkiinto siirtyy uskonnon kritiikistä poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen kritiikkiin. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi artikkelissa, jonka nimi on Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie. Einleitung (Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto, 1844).

Marx toteaa, että Saksassa uskonnon kritiikki on oikeastaan jo viety loppuun ja lisää, että uskonnon tuottaa tietynlainen yhteiskunta: "Tämä valtio, tämä yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen maailmankatsomuksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman."^lähde?

Uskonto on ilmausta valtion ja yhteiskunnan kurjuudesta ja samalla myös vastalause sitä vastaan: Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimillisellä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on. Uskonto on ilmausta ihmisen vieraantumisesta, siitä että hän on kadottanut oman olemuksensa, mikä taas on seurausta siitä, että hän elää vääristyneessä maailmassa.

Taistelu uskontoa vastaan voi olla vain käytännöllistä kamppailua nurinkurista maailmaa vastaan. Kyse on poliittisesta taistelusta, jota käyvät työtätekevät luokat, ennen muuta köyhälistö. Köyhälistön tulee suorittaa vallankumous, joka merkitsee tähänastisen yhteiskuntajärjestyksen hajottamista, yksityisomistuksen poistamista. Tällöin se samalla toteuttaa tehtävän, jonka kanssa saksalainen filosofia oli painiskellut: kumoaa vieraantumisen ja palauttaa ihmisen täyteen arvoonsa. "Kuten filosofia löytää köyhälistössä aineellisen aseensa, samoin löytää köyhälistö filosofiassa henkisen aseensa".^lähde? Köyhälistön vallankumouksessa filosofia muuttuu teoriasta toiminnaksi.

Pariisin käsikirjoituksissaan (suomennettu nimellä Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, 1844) Marx katsoo, että ihmisen luonto löytyy hänen työstään, tuotannollisesta toiminnastaan. Kun nyt kapitalismissa työläiseltä riistetään hänen työnsä - so. hän menettää mahdollisuuden valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn tuloksia - ja hänet typistetään kapitalistisen koneiston rattaaksi, niin häneltä itse asiassa riistetään hänen luontonsa, inhimillisyytensä.

Pääoman esitöihin kuuluvassa ns. Grundrissessä (suom. nimellä Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset) erittelyä viedään eteenpäin. Markkinatalouden vallitessa ihmisten työ objektivoituu rahoina, taloudellisena arvona, myytäviksi tarkoitettuina tavaroina sekä taloudellisina lainalaisuuksina, jotka hallitsevat heidän toimintaansa. Ihminen luo rahan, mutta muuttuu sitten sen käskyläiseksi.

Suunnilleen sama on totta ihmisen ja koneiden sekä ihmisen ja tieteen suhteisiin. Kaikissa tapauksissa ihmisestä tulee omien luomustensa orja. Das Kapital -teoksessa (Pääoma, ensimmäinen osa 1867). Marxin varsinaisessa pääteoksessa, vastaavia ajatuksia sisältyy tavarafetisismiä (Warenfetischismus) koskevaan teoriaan.

Kapitalismissa tavaroiden tuotantoa ei ohjaa niiden käyttöarvo, vaan vaihtoarvo. Tavaroiden todelliset, luonnolliset ominaisuudet ovat vähemmän tärkeitä; oleellista on vain, että tavarat voidaan vaihtaa rahaksi. Näin niiden abstrakti ominaisuus, niiden markkinoilla saama vaihtoarvo, kohoaa hallitsevaksi: tavaroista tulee kuin fetissejä joita palvotaan niiden sisäisen voiman takia. Kapitalistinen talous näyttää siis Marxin silmissä abstraktioiden hallitsemalta. Taloudesta tulee tavallaan uutta mystiikkaa ja uskontoa.

Kapitalismissa ihmisiä alkavat hallita heille vieraat voimat. Kuitenkin vieraantuminen on historiallisesti välttämätöntä ja palvelee tiettyä tarkoitusta. Kuten Hegelille, myös Marxille historia on murhenäytelmä, jolla kuitenkin on onnellinen loppu. Repeytymiä, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja ihmisten kärsimyksiä tarvitaan, sillä ilman niitä historia ei voisi kulkea eteenpäin.

Marxin mukaan koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Samalla keskeisen merkityksen saavat taloudelliset suhteet, erityisesti tuotantosuhteet. Marxin historiallinen materialismi on teoria siitä, miten talous toimii historiaa eteenpäin kuljettavana voimana.

Marx itse tiivistää perusajatuksiaan seuraavasti: "Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset tulevat tiettyjen väistämättömien heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisiksi, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa laillinen ja poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat määrätyt yhteiskunnallisen tajunnan muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa on ylipäätään yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa."^lähde?

Marx katsoi, että historiallisen materialisminsa ansiosta hän oli onnistunut kääntämään Hegelin "jaloilleen". Historiaa selitettäessä ei pidä lähteä hengestä tai itsetajunnasta, vaan aineellisista suhteista, jotka Marx ilman tarkempaa todistelua samaistaa taloudellisiin suhteisiin.

Ideat ja ideologiat, kaikki kulttuurin ja uskonnon ilmentymät ovat vain ylärakennetta (Überbau) merkitykseltään ratkaisevan taloudellisen perustan (die ökonomische Basis) päällä. Tuotantosuhteiden piiristä löytyvät myös luokkajaon ja luokkataistelun perimmäiset syyt.

Historian kussakin vaiheessa ovat taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat - antiikissa orjanomistajat ja orjat, feodalismin kaudella feodaaliherrat ja maaorjat, kapitalismissa kapitalistit ja työläiset - taistelleet keskenään ja vieneet sillä tavoin historiaa eteenpäin.

Kapitalismia, luokkayhteiskunnan viimeistä muotoa, luonnehtivat sorto, kurjuus ja vieraantuminen. Toisaalta kapitalismi on pystyttänyt valtavat tuotantovoimat. Kun työnjako kapitalismin oloissa eriytyy yhä pidemmälle, niin se köyhdyttää ihmisen ahtaaksi spesialistiksi, mutta myös jalostaa ja monipuolistaa ihmisten tarpeita, antaa heille uusia taitoja ja valmiuksia. Näin kypsyvät edellytykset monipuolisen, yleismaailmallisesti kehittyneen ihmisen synnylle.

Tosin käy niin, että sadon siitä, minkä kapitalismi on kylvänyt, korjaa vasta sosialismi. Köyhälistön historialliseen tehtävään kuuluva sosialistinen vallankumous pyyhkäisee pois tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja sen mukana vieraantumisen. Näin avautuu tie luokattomaan yhteiskuntaan, jossa sorron muodot katoavat ja kaikki pääsevät osallisiksi taloudellisen kehityksen hedelmistä. "Mutta kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä."^lähde? Tämä mullistus "ei palauta yksityisomaisuutta, mutta kylläkin yksilöllisen omaisuuden kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella."^lähde?

Ajan myötä Marx alkoi kokea itsensä enemmän poliittisen taloustieteen harjoittajaksi kuin filosofiksi. Ihmiskunnan ongelmien ratkaiseminen tuntui vaativan talouden tutkimista sekä poliittista, vallankumouksellista toimintaa, ei niinkään paljon filosofiaa. "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen", totesi Marx jo kuuluisissa Feuerbach-teeseissään 1845.^[1]

Marxin lähtökohta oli ollut filosofiassa, ja aina myöhemminkin filosofia muodosti hänen todellisuuskäsityksensä kehykset Vielä sen jälkeen, kun Marx oli saattanut laajat taloudelliset tutkimuksensa lopuilleen, oli järjestelmän filosofisia osia täydennettävä. Tähän tehtävään paneutui Engels: hän muun muassa työsti "luonnon dialektiikkaa", jossa romantikkojen ja Hegelin luonnonfilosofiset aiheet heräsivät henkiin uudessa muodossa, materialistiseen perusnäkemykseen yhdistettyinä.

[muokkaa] Marxilaisia filosofeja ja koulukuntia

• Louis Althusser ja hänen oppilaansa (muun muassa Etienne Balibar, Alain Badiou)
• Walter Benjamin
• Ernst Bloch
• Friedrich Engels
• Frankfurtin koulukunta, erityisesti Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas
• Antonio Gramsci
• Fredric Jameson
• Alexandre Kojève
• Karl Korsch
• V. I. Lenin
• Georg Lukács
• Rosa Luxemburg
• Karl Marx
• Antonio Negri ja autonominen marxilaisuus
• Praxis-ryhmä
• Heikki Sipilä
• Situationistinen internationaali
• Slavoj Zizek

[muokkaa] Katso myös

• Analyyttinen marxismi
• Dialektinen materialismi
• Historiallinen materialismi
• Kriittinen teoria
• Marxilainen uskontokritiikki

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Karl Marx 1845: Teesejä Feuerbachista, teesi 11.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Afanasjev, Viktor: Filosofian alkeet. (Osnovy filosofskih znani.) Suomentaneet Robert Kolomainen, Raija-Liisa Pöllä ja Viola Zakrevskaja. Moskova: Edistys, 1976.

• Lindfors, Pertti: Marxilaisuus ja tiede: Tutkielma tieteellisestä sosialismista. Helsinki: Kirjamaailma, 1967.

• Oizerman, Teodor: Filosofian pääsuuntaukset: Historiallis-filosofisen prosessin teoreettinen analyysi. Suomentanut Vesa Oittinen. Moskova: Edistys, 1977.