Konekivääri
Wikipedia
Konekivääri (kk) , alkujaan suoraan ruotsin kielen kulsprutasta käännetty kuularuisku on kivääripatruunoita ampuva konetuliase. Se on suunniteltu jalkaväen suojatulen ampumiseen ja muuhun pitkiä tulisarjoja vaativiin tehtäviin, joten sillä on siksi usein jalusta tai haaratuki, raskas piippu ja vyösyöttö.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Konekiväärin "esi-isän" rakensi yhdysvaltalainen Richard J. Gatling vuonna 1861. Hän hyödynsi uusia pronssihylsyisiä ammuksia, jotka mahdollistivat aseen automaattisen lataamisen. Gatlingin konekiväärissä oli 10 pyörivää piippua jotka pyörivät kammesta vääntämällä, jolloin jokainen piippu latasi ja ampui luodin joka kierroksella. Gatling uskoi aseensa olevan niin tehokas, että se poistaisi suurten armeijoiden tarpeen, ja siten vähentäisi kuolonuhreja sodissa. Gatling-tyyppisessä aseessa ei tarvita jäähdytystä, koska kukin piippu ampuu vuorollaan, jolloin lämpöä syntyy vähemmän ja koska pyörivä liike tuulettaa piippuja.
[muokkaa] Maxim
Syntyjään yhdysvaltalaisen, sittemmin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan muuttaneen Hiram Maximin vuonna 1883 keksimää Maxim-konekivääriä pidetään ensimmäisenä varsinaisena konekiväärinä, kun perusteena pidetään sitä, että lataus tapahtuu edellisen laukauksen rekyylistä (automaattisesti), eikä manuaalisesti tai mekaanisesti. Piippu oli vesijäähdytetty ylikuumenemisen estämiseksi, jolloin aseessa ei tarvittu useita piippuja ja paino keveni. Maximin ase pystyi samaan tulivoimaan kuin sata kiväärimiestä.
Maxim-konekivääri otettiin käyttöön brittiarmeijassa 1889 ja sitä käytettiin ensimmäisen kerran Zuluja vastaan 1893-1894. Eräässä taistelussa 50 brittisotilasta, joilla oli käytössään neljä konekivääriä voitti 5 000 zulu-soturia.
Konekivääri levisi nopeasti kilpavarustelussa muihin Euroopan armeijoihin. Ensimmäinen sota, jossa molemmilla osapuolilla oli merkittävästi konekiväärejä, oli Venäjän-Japanin sota, jossa yli puolet uhreista aiheutui konekivääritulesta.
[muokkaa] Ensimmäinen maailmansota
Kevyempi, viisimiehinen Maximin malli sai nimen Devil's Paintbrush, paholaisen sivellin, kaataessaan riveittäin hyökkääjiä. Ensimmäisessa maailmansodassa 90% luodeista aiheutuneista tappioista johtui Maxim-tyyppisten konekiväärien tulesta.
Brittien 1912 käyttöön ottama .303 British (7.7 x 56 mm R) kaliiperinen Vickers-konekivääri painoi enää noin 30 kiloa, johon lisättiin 4,5 litraa jäähdytysvettä ja kymmenkiloiset 250 ammuksen laatikot.
[muokkaa] Toinen maailmansota
Toisen maailmansodan alkuun mennessä saksalaiset olivat saaneet kenttäkäyttöön ensimmäisen kevyen konekiväärin, MG-34:n, joka painoi vain noin 11 kg. Sodan aikana Saksa oli käytännössä ainoa valtio, jolla oli käytössään kevyitä konekiväärejä. Muut valtiot, kuten Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja USA, joutuivat tyytymään pikakivääreihin ja raskaisiin konekivääreihin. Yksi kuuluisimmista kevyistä konekivääreistä on saksalainen MG-42, joka sodan jälkeen jatkoi monen maan armeijan käytössä, yleensä 7,62x51mm NATO kaliiperisena. MG-42:ssa, sen edeltäjän MG-34:n tapaan, ylikuumenemisongelma ratkaistiin vaihdettavalla piipulla, joka korvattiin uudella edellisen kuumettua liikaa. Sodan alussa konekiväärit olivat myös usein lentokoneiden aseina, mutta alkoivat hiljalleen väistyä konetykkien tieltä.
[muokkaa] Nykyaika
Nykyisin sotilaskäytössä jalkaväkiryhmien aseena laajimmin käytettyjä malleja ovat venäläiset RPK-74 (pikakivääri) ja PKM, ja NATO-maissa belgialaiset FN Minimi ja FN MAG, jotka Yhdysvalloissa tunnetaan nimillä M249 ja M240.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Saksalaisten 2. maailmansodassa käyttämät konekiväärit Militarian Maailma nro. 5. Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallisen yhdistyksen jäsenlehti.
- How Stuff Works - Machine Gun
