Ilomantsin taistelu
Wikipedia
Ilomantsin taistelu oli Neuvostoliiton viimeinen suuri hyökkäys Suomea vastaan jatkosodan aikana. Taistelu käytiin 26. heinäkuuta–13. elokuuta vuonna 1944.
Ennen Ilomantsin taistelua Puna-armeijan suurhyökkäykset oli jo pysäytetty Tali-Ihantalan, Viipurinlahden, Äyräpää-Vuosalmen ja U-aseman (Nietjärven) taisteluissa.
Nyt Neuvostoliiton puna-armeija teki viimeisen suurhyökkäyksen Ilomantsin suunnassa heinä-elokuun vaiheessa vuonna 1944 alun alkaen kahden divisioonan (176. ja 289. D) voimin. Puna-armeija yritti vallata Ilomantsin tärkeän tienristeyksen ja edetä sieltä Suomen VI AK (armeijakunta) selustaan, joka oli pysäyttänyt puna-armeijan hyökkäyksen.
Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari, Erkki Raappanan johtamat tilapäisjoukot - viivytystaisteluissa kulunut ja väsynyt 21. Pr (noin 7 000 miestä) ja Karjalankannakselta apuun siirretty levännyt ja täydennetty Ratsuväkiprikaati (Rv.Pr, noin 6 000 miestä) sekä kaksi pataljoonaa käsittänyt Osasto Partinen kävivät rohkeaan kaksinkertaiseen kaksipuoliseen saarrostukseen perustuvaan vastahyökkäykseen tehden ensin molemmista divisioonista omat mottinsa Leppävaaran-Lutikkavaaran ja Vellivaaran-Lehmivaaran alueille ja pilkkoen sekä tuhoten sitten näitä divisioonia. Tämä Ilomantsin taistelu käytiin noin 40 km leveällä ja noin 30 km syvällä alueella.
Samanaikaisesti idästä yritti tulla motitetuille puna-armeijan divisioonille apuun kolme merijalkaväkiprikaatia (69., 70. ja 3.), sekä panssariprikaati ja pioneeriprikaati, nämä kuitenkin torjuttiin.
Lopulta venäläiset näkivät tilanteensa toivottomaksi ja divisioonien henkilöstön rippeet tekivät läpimurron itään (eli pakenivat taistelukentältä). Divisioonien raskas kalusto jäi suomalaisten sotasaaliiksi (mm. yli 100 tykkiä ja lähes sata kranaatinheitintä), ja taistelukenttä jäi taistelun voittaneiden suomalaisten haltuun.
Ryhmä Raappanan tykistö ampui kymmenen vuorokauden aikana 36 000 kranaattia ja venäläinen tykistö noin 10 000 kranaattia. Venäläisen tykistön vähäiseen tulitoimintaan oli syynä mm. suomalaisten sissien suorittamat ammuskolonnien tuhoamiset. Esimerkiksi Mannerheimristin ritari, luutnantti Kaarlo Nykäsen johtama sissiosasto tuhosi 30 kuorma-auton kolonnan, joka oli kuljettamassa tykistön ammuksia.
Suomalaisen lähteen (http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria) mukaan: ”Neuvostoliittolaisten arvioidut tappiot olivat 3200 kaatunutta ja monituhantinen haavoittuneiden joukko. Suomalaisten tappiot olivat kaatuneina ja kadonneina lähes 400 sekä haavoittuneina 1300.”
Venäläisen lähteen (professori Juri Kilin) mukaan: ”Ilomantsin mottitaistelun osallistuneiden yhtymien (289 ja 176.JvD, 3, 69 ja 70 MjvPr) kokonaistappiot 1-11.8. välisenä aikana olivat esikuntien antamien tietojen mukaan noin 5 000 miestä, joista noin 1 550 kaatunutta ja kadonnutta.” Tappioiden ero selittyy osittain sillä, että suurtaistelua käytiin pari päivää jo heinäkuun puolella ja venäläinen tappiotieto koskee vain elokuuta.
[muokkaa] Lähteet
- Tuomo Rystin dokumenttielokuva Korpisodan suurvoitto
- Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (2003)
- Erkki Nordberg: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla (2003)
- Ilomantsi sodassa - Joensuun yliopiston Mekrijärven tutkimusaseman sivusto
- Jari Leskinen - Antti Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki 2005.
