Vesiperhoset
Wikipedia
| Vesiperhoset | ||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||
| Siiviläsirvikäs (Hydropsyche sp.) | ||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||
|
||||||||||
| Katso myös | ||||||||||
 Vesiperhoset Wikispeciesissä |
.jpg/240px-Trichoptera_(aka).jpg)
Vesiperhoset (Trichoptera) eli sirvikkäät ovat läheistä sukua perhosille. Näistä poiketen lenninsiivet (-ptera) eivät ole suomupeitteiset vaan karvaiset (trichos). Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan toistaiseksi yli 12 600; uusia lajeja löytynee vuosittain. Suomessa tavattavaan lajistoon on toistaiseksi kirjattu 215 lajia 18 heimosta. Geneettisten erojen perusteella lajisto voidaan jakaa kolmeen alalahkoon: Annulipalpia, Integripalpia ja Spicipalpia. Lajistostamme tavataan niin päivä- kuin yöaktiivisiakin lajeja.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Koko ja ulkonäkö
Vesiperhosilla on kaksi paria lenninsiipiä, jotka hyönteisen lepoasennossa laskostuvat harjakatteisesti takaruumiin peitoksi. Tuntosarvien pituus vaihtelee heimoittain; pikkusirvikkäillä ne ovat enintään puolet etusiiven pituudesta, eräillä sarvisirvikkäiden (Leptoceridae) lajeilla jopa 5 kertaa etusiiven pituiset.
Vesiperhosten väritys on lajinomaisesti kellahtava, okranruskea, punaruskea, tummanruskea, harmaa, harmaanmusta tai musta. Monilla lajeilla on etusiiven pohjaväristä erottuvaa vaaleaa tai tummaa kirjailua, tummia täpliä (stigma) tai vaaleita lautumia. Aikuisten vesiperhosten kokomääreenä käytetään yleisesti etusiiven pituutta. Kaikkein pienimmillä pikkusirvikkäillä (Hydroptilidae) etusiipi on vaivoin 2,5 mm:n pituinen, kookkaimmalla jalosirvikkäällämme jopa 35 mm.
[muokkaa] Elinkierto
Vesiperhosen toukat eli sirvit kehittyvät lähes poikkeuksetta vedessä. Intergipalpia -alalahkon toukat rakentavat pehmeän takaruumiinsa suojaksi mm. kivenmurusista, lehdenliisteistä ja puutikuista koostuvan toukkasuojuksen, jonka kera ne mönkivät ravinnonhaussa. Useimmat Annulipalpia-ryhmän edustajat lukeutuvat suodattajiin, kerääjiin tai petoihin ja ne kutovat kivenkoloihin ja vesikasvustoon sukutyypillisen seittipyydyksen tai -suojan. Spicipalpia-ryhmän koskisirvikkäät (Rhyacophilidae) ja osin pikkusirvikkäätkin (Hydroptilidae) liikkuvat ilman seittisuojuksen turvaa. Toukkakehitysvaiheita on useimmiten puolenkymmentä, harvoin tätä enemmän. Valtaosalla lajeistamme kehityskaari on yksivuotinen, hyvin harvoilla lajeilla kaksivuotinen. Kehityksensä päätteeksi toukka sommittelee kivenmurusista koteloitumissuojan ja sulkeutuu sen sisälle kutomaansa kotelokehtoon (Annulipalpia, Spicipalpia) tai käy muodonvaihdoksensa läpi ilman kotelokehtoa toukkasuojuksessaan (Integripalpia). Muodonvaihdoksen päätteeksi kotelo (engl. pupa, pharalt adult) ui joko pintakalvoon tai rantaan, ja kuoriutuu kotelonahkastaan aikuiseksi sirvikkääksi.
Vesiperhosten pariutumiskäyttäytyminen on hyvin moni-ilmeinen. Monilla lajeilla pariutumista edeltää koiraiden sakea kosiolento joko rantapuiden kupeella ja latvuksilla (mm. siiviläsirvikkäät), tai vedenpinnan tuntumassa (sarvisirvikkäät). Kosiolennon koreografia on monesti lajityypillinen, mikä edesauttaa oikean lajikumppanin tunnistamista. Rantakasvuston suojissa pariutuvat lajit löytävät toisensa joko feromonien avulla tai viestimällä lajinomaisella väristelyllä oman laatunsa kumppanille. Eräillä väristelijöillä on takaruumiin alapinnalla pitkähköt teräväkärkiset rummutuspiikit. Kumppanin löydyttyä pari viettää lajinomaisen ajan kopulana takaruumiin kärjet vastakkain. Eräillä sarvisirvikkäillä pariutuminen on ohi parissa minuutissa. Kahden Suomalaisen syyssirvikäslajin (Chaetopteryx) parittelu voi kestää jopa vuorokausia.
Naarasvesiperhonen laskee yleensä munansa joko lennosta vapaaseen veteen takaruumiinsa kastamalla (dippaaminen) tai kiinteältä alustalta ryömien sukeltamalla, jolloin ne asettelevat munat tai munaryhmät koskikivien ja liekopuiden rakoihin tai vesikasvien varsille. Muutamat lajit (Nemotaulius, Glyphotaelius) munivat munarykelmänsä veden päälle ulottuvan kasvin lehdelle, mistä kehittyvät pikkutoukat joko pudottautuvat tai huuhtoutuvat sadeveden mukana veteen. Eräät lampareissa ja puroissa viihtyvät lajit (mm. Hydatophylax, Anabolia, Asynarchus) laskevat munansa vesirajan kosteaan sammaleeseen, törmäliejuun tai kuivahtavan lammikon paljastuneelle pohjalle, jossa munat joko talvehtivat tai kehittyvät toukiksi syyssateiden myötä.
[muokkaa] Ravinto
Ravinnonkäyttötavan mukaan vesiperhoset voidaan jakaa seuraavasti: laiduntajat, kerääjät/suodattajat/siivilöijät, pilkkojat ja pedot.
- Laiduntajat nakertavat periphytonlevästöä, liekopuiden pintasolukkoa, sienieläimiä, tai imeksivät kasvien solunesteitä.
- Kerääjät/suodattajat/siivilöijät nauttivat pyydysverkolle ajautuvaa kasvilahoa, makroskooppisia vesiselkärangattomia ja hyönteistoukkia.
- Pilkkojat järsivät pohjalle vajoavaa lehtiainesta, vesikasveja ja jotkut jopa puuainestakin. Ryhmässä monia kaikkiruokaisia (omnivoreja)
- Pedot saalistavat hyönteistoukkia ja makroskooppisia vesiselkärangattomia, ja eräät niistä syövät tilaisuuden tullen myös kalanraatoja.
Aikuiset vesiperhoset eivät nauti kiinteää ravintoa. Suurakenne mahdollistaa veden, meden ja kasveista pintaan tihkuvien nesteiden nauttimisen nestehukan ehkäisemiseksi.
