Sävelasteikko

Wikipedia

Sävelasteikko (skaala) tarkoittaa sarjaa sävelkorkeuksia, jotka ovat yhdellä kertaa käytettävissä. Eri kulttuureissa on eri aikoina ollut hyvin paljon erilaisia sävelasteikoita. Nykyisin länsimaisessa musiikissa ovat tärkeimmässä asemassa diatoninen, pentatoninen ja kromaattinen asteikko.

Jotkut soittimet on viritetty juuri tiettyyn asteikkoon, jolloin sellaisilla soittimilla voi soittaa ainoastaan tietyssä sävellajissa.

Periaattessa erikorkuisia säveliä on olemassa ääretön määrä. Syitä siihen, miksi musiikissa usein käytetään rajattua määrää eri säveliä (eli jotain sävelasteikkoa) ovat:

1) Ihmisen kuulo ei pysty käsittelemään kovin matalia tai korkeita ääniä. Ihminen ei käytännössä pysty kuulemaan alle 20 Hz tai yli 20 000 Hz taajuuksia, joten niitä ei kannata käyttää musiikissa.

2) Kuulon kyky erotella eritaajuisia ääniä on rajallinen. Esimerkiksi 0,5 Hz eroa äänenkorkeudessa on hyvin hankala havaita.

3) Kaikki sävelet eivät soi hyvin yhteen, vaan kuulostavat samanaikaisesti tai peräkkäinkin soitettuina riitasointisilta tai epävireisiltä. Se mikä koetaan riitasointisena, riippuu kuulijasta ja kulttuurista. Riitasointuisuus perustuu kuitenkin vahvasti myös fysiikkaan ja matematiikkaan, joten se ei ole pelkästään kulttuurista riippuvainen käsite. Yleensä länsimaisessa musiikissa on suosittu mahdollisimman "puhtaita" säveliä, mikä on toisaalta rajoittanut käytössä olevaa sävelvalikoimaa.

[muokkaa] Pentatoninen asteikko

Pentatoninen asteikko syntyy perussävelestä lähtevän neljän puhtaan kvintin sarjasta. Perussävelestä c nouseva kvinttisarja tuottaa sävelet c, g, d, a ja e. Kun nämä sijoitetaan yhden oktaavin sisälle, muodostuu pentatoninen asteikko c-d-e-g-a-c. Pentatonisen asteikon sävelet ovat korkeusjärjestyksessä do, re, mi, so ja la.

[muokkaa] Diatoninen asteikko

Pääartikkeli: Diatoninen asteikko

Diatonisessa asteikossa on seitsemän säveltä. Se saadaan periaatteessa lisäämällä pentatoniseen asteikkoon kaksi säveltä, fa ja ti. Diatoninen asteikko eroaa muista seitsemän säveltä sisältävistä asteikoista siten, että asteikossa on kaksi puolisävelaskelta, ja niiden etäisyys on mahdollisimman suuri. Länsimainen musiikki pohjautuu usein diatoniseen asteikkoon, joka sisältää perusmuodossaan seitsemän eri säveltä: do, re, mi, fa, so, la ja ti matalimmasta korkeimpaan lueteltuna.

Diatonisen asteikon sävelet ovat johdettavissa puhtaista kvinteistä laskemalla niitä yhteen. Diatoninen skaala voidaan johtaa kuudesta kvintistä: c-g, g-d, d-a, a-e, e-h ja h-f

[muokkaa] Kromaattinen asteikko

Kromaattisessa asteikossa on 12 säveltä, minkä takia sitä kutsutaan myös 12-sävelasteikoksi. Kromaattinen asteikko saadaan diatonisesta asteikosta lisäämällä siihen viisi kromaattista säveltä. Kahden vierekkäisen sävelen korkeusero kromaattisessa asteikossa on aina puoli sävelaskelta.

Huomattavaa on, että sävelasteikossa ei oteta kantaa sävelten absoluuttisiin korkeuksiin, vaan ainoastaan sävelten keskinäisiin korkeuseroihin. Sävelasteikko voidaan siis transponoida eli siirtää toiselle korkeudelle, ja kyse on edelleen samasta sävelasteikosta, kunhan sävelten keskinäiset korkeuserot pysyvät samoina.

Tästä Robert Shepard esitti v 1964 illuusion, jossa soiva asteikko tuntuu laskevan tai nousevan äärettömiin. Jokaisessa äänessä on useita oktaaveja ja eri nuoteissa niiden keskinäiset suhteet, pienet erot, luovat harhaisen tunteen.

Läheisesti sävelasteikkoihin liittyvä käsite on sävellaji.