Rynnäkkötykki
Wikipedia
Rynnäkkötykki on panssaroitu, etupäässä jalkaväen tukitehtäviin tarkoitettu tela-alustainen suorasuuntaustykki, jossa ei yleensä ole kääntyvää tornia. Rynnäkkötykin pääaseena on suurikaliiperinen kanuuna tai haupitsi. Kääntyvän tornirakenteen puuttuminen mahdollistaa raskaamman aseistuksen käyttämisen sekä pienentää tuotantokustannuksia.
Rynnäkkötykin idean kehitti saksalainen eversti, myöhemmin marsalkka, Erich von Manstein (1887--1973) vuonna 1935 muistiossaan sotavoimien komentajalle. Manstein tarkasteli ensimmäisen maailmansodan saattopatterien toimintaa ja esitti jalkaväen tukemista panssaroiduin ja liikkuvin tykkilavetein. Manstein nimitti suunnitelmaansa rynnäkkötykistöksi (saks. Sturmartillerie). Mansteinin suunnitelman mukaan joka jalkaväkidivioona sai kolmipatterisen patteriston (Abteilung). Saksassa yksiköt kuuluivat kenttätykistöön. Uuden aseen nimitys oli pitkään vakiintumaton.[1]
Manstein tarkensi esitystään seuraavana vuonna. Erityisesti hän korosti, ettei Saksan ulkopuolelle ymmärretty panssarivaunujen ja rynnäkkötykkien eroja, vaikka ne muistuttavat suuresti toisiaan, niiden taktinen käyttö tuli erottaa täysin toisistaan. Siinä missä panssarijoukkojen tarkoitus oli pyrkiä läpimurtoon ja toimia itsenäisesti, rynnäkkötykistö puolestaan on jalkaväkidivisioonan apuase. Rynnäkkötykit taistelevat pienissä yksiköissä jalkaväen tukena.[2]
Toisen maailmansodan aikana saksalaiset valmistivat runsaasti rynnäkkötykkejä jalkaväen tukivaunuiksi. Päätyyppi Sturmgeschütz III oli eniten valmistettu panssarivaunutyyppi Saksassa toisen maailmansodan aikana. Niitä valmistettiin sodan loppuun asti hieman yli 10 000. Sturmgeschützin pääase oli aluksi lyhytputkinen 75 mm kanuuna. Helmikuusta 1942 alettiin valmistaa 7,5 cm StuK 40 (L/48)-kanuunaa, josta tuli Sturmgeschütz III Ausf. G:n pääase. Kanuuna kääntyy vain 10 astetta vasemmalle ja oikealle, ja sitä suurempaan sivusuuntaukseen tarvitaan koko vaunun kääntämistä telojen avulla. Saksalaiset myös muunsivat yleensä aseistukseltaan vanhentuneita ja sotasaalisvaunujaan enemmän tai vähemmän onnistuneiksi rynnäkkötykeiksi.
Vuodesta 1945 lähtien rynnäkkötykkejä jouduttiin käyttämään panssarivaunujen tapaan taisteluun vihollisen panssareita vastaan. Kesän 1943 kuulalaakeritehtaiden pommitusten jälkeen rakennettiin erityisesti panssarintorjuntaan tarkoitettuja rynnäkkötykkejä kuten Jagdpanther, Jagdpanzer IV sekä raskas 70 tonnin Jagdtiger, jossa oli erittäin tehokas 12,8 cm PaK 44 L/55 -kanuuna ja sodan paksuin, 250 mm tornin etupanssari.
Neuvostoliitossa rynnäkkötykeiksi (Samohodnaja ustanovka, itseliikkuva lavetti) luokiteltiin SU-152 ja ISU-152.
Sturmgeschütz III:t, eli "Sturmit" olivat Suomessa jatkosodan lopussa Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan kalustona. Suomalaiset tuhosivat näillä rynnäkkötykeillä kymmeniä vihollisen panssarivaunuja kesän 1944 ratkaisutaisteluissa. Suomalaisten käyttö ei eronnut suurestikaan saksalaisesta käytöstä. Vaunuja käytettiin pääasiassa jääkärien välittömänä tulitukena, mutta myös puolustuksessa lähinnä panssarintorjuntaan. Suomella oli käytössään myös sotasaaliina saaduista BT-42 panssarivaunuista Suomessa muutettuja rynnäkkötykkejä, joissa oli pyörivä torni ja 114mm:n haupitsi.
Toisen maailmansodan jälkeen rynnäkkötykkien kehityssuunta siirtyi Neuvostoliitossa kevyempiin maahanlaskujoukkojen mukana kulkeviin malleihin, kuten ASU-85. Viimeinen länsimaissa valmistettu puhdas rynnäkkötykki oli saksalainen 90 mm kanuunalla aseistettu Jagdpanzer Kanone-panssarintorjuntavaunu, jota valmistettiin 1960-luvulla. Ruotsissa valmistettiin vielä 1970-luvun kuluessa S-Tank-tyyppisiä panssarivaunuja, joita voi rakenteeltaan pitää rynnäkkötykkeinä. S-Tankissa on täysin kiinteä 105 mm:n kanuuna, jonka suuntaaminen tapahtuu telojen jousituksen ja vaunun kääntämisen avulla. Nyttemmin rynnäkkötykit ovat poistuneet ensilinjan joukkojen käytöstä.
