Pursilippu
Wikipedia
Pursilippu on suomalaisten pursiseurojen jäsenten huvialuksissa käytettäväksi vahvistettu, Suomen lipun virallinen malli.
Pursilipussa on sinisen ristin päällä on ohut valkoinen risti (leveys 3/5 mittayksikköä) ja tangonpuoleisessa yläkulmassa veneily-yhdistyksen erikoismerkki. Huvialuksissa käytettävästä lipusta säädetään asetuksessa 292/1983. Tämän lipun piirsivät vuonna 1920 tunnettu venesuunnittelija, NJK:n silloinen rahastonhoitaja Gunnar Stenbäck ja NJK:n paviljongin intendentti, taiteilija Karl Slotte.
Pursilipulla on ollut Suomen itsenäistymisen alusta asti virallisen kansallislipun velvoittava asema; sen edeltäjällä oli routavuosien aikana epävirallisen Suomen lipun asema - vaikka venäläiset yrittivät lopulta epätoivoisesti todistaa muuta: lippuun liitettiin tangonpuoleiseen yläkulmaan Venäjän pienoislippu ja erikoismerkki siirrettiin alakulmaan.
Suomalaiset eivät käyttäneet tätä lippua muulloin kuin ehdottoman pakon edessä: tilalle tehtiin lipun kokoinen mutta alkuperäisen lipun näköinen viiri, ns. Uhmaviiri, jota siihen aikaan pidettiin purjeveneen maston huipussa. Tällä tavoin pursilipusta tuli osa routavuosien passiivista vastarintaa.
Kun Suomen lippua koskevaa lainsäädäntöä vuonna 1978 uudistettiin, eräiden muiden erikoislippujen lisäksi myös pursilippu aiottiin poistaa käytöstä "ajastaan jääneenä, tarpeettomana, elitistisenä ja epädemokraattisena".
Tämä ei kuitenkaan onnistunut: Merenkulkulaitoksen ylijohtaja varatuomari Tauno Niklander käynnisti pursilipun pelastamiskampanjan, johon lähtivät mukaan lopulta Suomen vaikutusvaltaisimmat tahot. Kampanjan tuloksena pursilippu sai pitää virallisen kansallislipun asemansa; kun kokonaan poistaminen herätti liian pahan vastustuksen, niin kompromissina lippulain uudistajat olisivat halunneet alentaa pursilipun järjestölipuksi, mutta lopulta eduskunta päätti toisin: pursilippu säilytti virallisen kansallislipun asemansa.
Lipun käyttöehtoja tosin tiukennettiin huomattavasti: käyttöoikeus on anottava Merenkulkulaitokselta; anojan tulee olla rekisteröity yhdistys ja rekisteröintipäätöksen on oltava selvä - diaariote käynnissä olevasta rekisteröinnistä ei riitä.
Siihen asti pursiliput olivat olleet Kauppa- ja teollisuusministeriön vastuulla. Anomus oli liiankin kauan lähinnä muodollisuus ja paperit hyväksyttiin yleensä läpihuutona. [1]
Uudeksi pursilippujen ylivalvojaksi määrätty Merenkulkulaitos olikin alan asiantuntemukseltaan aivan jotain muuta ja tämä yhdessä tiukentuneen heraldisen käytännön kanssa varmistivat lisäksi sen, että hiukan ennen itsenäistymistä noin vuonna 1913 alkanut "Kansallisromanttisen epäheraldiikan"[2] aikakausi eli tapa tehdä lippujen erikoismerkeistä kirjaintunnuksin varustettuja, murretuin värein toteutettuja[3] liikemerkkimäisiä loppui ja alkoi uusi oikeaoppisen nykyheraldiikan aikakausi.
Siirtymäkausi tosin venähti pitkähköksi, ja sen aikana pääsi tunnusten joukkoon livahtamaan joku hyväksymätönin. Asian voi havaita vertailemalla lähteitä: vuoden 1998 Veneilijän lippukirjassa esiintyy ainakin yksi tällainen tunnus - mutta Lippukomitean vuonna 2005 teettämässä julisteessa, jossa ovat kaikki hyväksytyt lippumerkit, sitä ei enää löydy. Samoin Suomen Purjehtijaliiton vuosittain julkaisemassa Purjehtijan vuosikirjassa olevassa lippumerkkiluettelossa on vain hyväksyttyjä lippumerkkejä.
Nykyään hyväksymättömällä merkillä varustetun lipun teettäminen ei ole edes mahdollista:[5] kaikki lippujen valmistajat vaativat ennen ensitilausta nähdäkseen Merenkulkulaitoksen virallisen päätöksen erikoismerkin hyväksymisestä; tähän päätökseen sisältyvät kuvat erikoismerkistä ja lipusta sillä varustettuna ja päätöskirjelmän kaikkien sivujen on oltava sidottu yhteen Merenkulkulaitoksen sinetillä kiinnitetyllä langalla.
Vasta 1990-luvun alusta eli Liittojen Lippukomitean perustamisesta lähtien saatiin ohjeet niin yksiselitteisiksi, että heraldisesta puhtaudesta pystyttiin pitämään kiinni. Epäheraldiset merkit jäivät kylläkin käyttöön: katsottiin olevan merien vapauteen sopivaa, että jos joku oli aikoinaan saanut tällaisen tunnuksen hyväksytyksi, hän sen sai myös pitää - mutta uusia vastaavia ei enää tulisi. Kysymys on siis historiallisista syistä sallituista erivapauksista. Toki kyseisiä seuroja kaikessa hiljaisuudessa suositeltiin uusimaan merkkinsä heraldisiksi, mutta harva siihen ryhtyi.
Samoin hyväksymättömiin merkkeihin ei kovin herkästi puututa - mikäli sellainen on esimerkiksi vain naulatussa kantolipussa, jota käytetään miltei yksinomaan sisätiloissa järjestetyissä tilaisuuksissa tai tasakymmenvuosina itsenäisyyspäivän lippulinnassa.
Pursilipun hyväksymismenettelyssä on nykyään seuraavat vaiheet: Suomen Purjehtijaliiton ja Suomen Veneilyliiton yhteinen Lippukomitea vertaa hakemuksen merkkiä lippumerkkiarkistonsa muihin merkkeihin varmistaakseen, että se eroaa niistä selvästi ja tarkistaa myös merkin heraldisuuden yleensä yhteistyössä seuran kanssa sekä laatii merkille heraldisen selityksen, jollei sitä ole jo olemassa.
Seuraavaksi merkki lähetetään Kansallisarkiston Heraldiselle lautakunnalle heraldisuuden lopulliseksi varmistamiseksi. Merenkulkulaitos tekee sitten päätöksensä molempien instanssien lausuntojen perusteella. Kun prosessi on valmis, Merenkulkulaitos laatii asiasta edellämainitun lankasinetöidyn päätöskirjelmän, joka luovutetaan anojalle. Tämä kirjelmä on esitettävä aina ennen lippujen tilaamista lipun valmistajille; koska valmistajia on rajallinen määrä, yleinen käytäntö on että ensitilauksen yhteydessä valmistaja ottaa päätöksestä kopion omiin arkistoihinsa. Näin päätöstä ei tarvita mukana jatkotilauksia tehtäessä; liput kuluvat varsin nopeasti loppuun, varsinkin purjeveneissä jossa ne ovat yleensä korkealla kaikkien säiden armoilla.
Lippua saa käyttää vain rekisteröidyn veneily-yhdistyksen katsastetussa veneessä tiukoilla ehdoilla; omistajan jäsenyys ei ratkaise, vain se minkä yhdistyksen rekisteriin vene on merkitty. Lisäksi lippua saa käyttää veneessä vain silloin, kun mukana on veneen rekisteriin merkitty omistaja, tämän perheenjäsen tai toinen saman kerhon jäsen. Jos vene on lainattu kerhon ulkopuoliselle, seuralipun tilalle on vaihdettava tavallinen Suomen lippu.
Seurojen hallitukset ja toimihenkilöt vartioivatkin varsin tiukasti ehtojen noudattamista: lipun käyttöoikeus koetaan suurena etuoikeutena, ja tällaisen etuoikeuden menetys, joka hyvin herkästi seuraa väärinkäytöksestä, koetaan kuolemanvakavana nöyryytyksenä.
Kaikilla katsastustoimintaa harjoittavilla seuroilla on oma seuraviiri sekä ainakin nimellisesti pursilipusta mukailtu Veneenomistajan viiri; kaikki seurat eivät tosin ole hankkineet viimeksi mainittua, koska seuraviiri täyttää sen paikan riittävän hyvin. Tämän viirin käyttöoikeus kylläkin seuraa automaattisesti lipun käyttöoikeuden myöntämistä, kuten komentoviirien ja erikoisviirienkin. Veneenomistajan viirin hankinta on kunkin seuran päätettävissä; sen saattavat hankkia ne seurat, joiden jäsenien veneitä on katsastettu muiden seurojen rekistereihin. Tällöin veneenomistajan viiri antaa oikeuden käyttää myös tämän toisen seuran saaritukikohtia. Hyvä esimerkki tällaisesta on Helsingin Navigaatioseura, jolla on oma pursilippu ja venerekisteri. Seuran jäseniä kuuluu myös muihin seuroihin, ja veneitä on tämän mukaisesti näiden lipun alla; HNS:n veneenomistajan viiri antaa oikeuden käyttää seuran tukikohtaa Kotiluotoa.
Erikoiviirejä on vain kaksi: kilpailulautakunnan ja kunniajäsenen viirit. Kilpailulautakunnan viirissä on pienoislippu, jossa on punainen alaparre. Sillä liputetaan maissa kilpailujen aikana, yleensä vain paikassa jossa kilpailulautakunta kokoontuu, vesillä viiri on kilpailujen tuomariveneissä. Kunniajäsenen viiri on samanlainen, mutta sinisellä alaparteella. Molempia pidetään saalingissa.[6]
Joillakin kauan kilpailuja järjestäneellä seuralla, esimerkiksi Helsingin Työväen Pursiseuralla, on aiemmin ollut käytössä pursilipun kokoinen kilpailulautakunnan viiri, jolla liputettiin vain kilpailulautakunnan kokoontumispaikalla, tässä nimenomaisessa tapauksessa Pyysaaressa, itse kilpailun aikana.
Ne seurat, joilla on oma kerhotalo, satama ja mahdollisesti vielä saaritukikohtia, ovat yleensä hankkineet isännänviiristä mukaillun majaviirin; siinä on tyveen sijoitetussa valkoisessa neliössä seuran erikoismerkki ja itse viirissä pursilipun raidat. Kuten isännänviiritkin, tämä viiri on malliltaan ns. kieppuva viiri.
Tällaista viiriä pidetään yleensä kaikissa kerhon toimipisteissä eli satamassa ja mahdollisissa saaritukikohdissa purjehduskauden ajan. Tällaisista saaritukikohdista voinee mainita Sipoon saaristossa sijaitsevan, Helsingin Meriveneilijät ry:n omistaman Rävholmenin joka on ollut monien venekilpailujen tukipiste.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Liittojen lipputoimikunnan jäsen Lauri Touri
- ↑ Veneilijän lippukirja, sivu 104
- ↑ oikeaoppisessa heraldiikassa käytetään väreinä puhtaita, keskisävyisiä värejä: mustaa, punaista ja sinistä sekä kahta metallia: kulta (keltainen) ja hopea (valkoinen). Lisäksi yleinen periaate on, että kolmea väriä käytetään vain poikkeustapauksissa, ja neljä tai enemmän on jo epäheraldista; lisäksi väri ei saa olla värin eikä metalli metallin vieressä (Lippumerkin tekijän "kymmenen käskyä", Suomen Heraldinen seura)
- ↑ Veneilijän lippukirja, sivu 104
- ↑ Voihan hyväksymättömän lipun tietysti teettää asiaa tuntemattomalla koruompelijalla - mutta sellainen tulee suhteettoman kalliiksi silkkipainoon verrattuna...
- ↑ Veneilijän Lippukirja, s. 105
