Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Wikipedia
Pohjois-Inkerin Hoitokunta (alkujaan Pohjois-Inkerin Väliaikainen Hoitokunta) oli Suomessa toiminut Pohjois-Inkerin väliaikainen pakolaishallitus, joka toimi heinäkuusta 1919, vuoteen 1921. Hoitokunta johti Inkerin vapaustaistelua ja sen tavoitteena oli liittää erityisesti Pohjois-Inkeri, mutta myös tarpeen tullen koko Inkeri Suomeen. Käytännössä Hoitokunta toimi Kirjasalon Tasavallan hallituksena ja Suomen inkeriläisten pakolaisten asioiden ajajana.
[muokkaa] Perustaminen
Pohjois-Inkerin väliaikainen toimikunta syntyi heinäkuussa 1919 pohjoisinkeriläisten pakolaisten perustamana. Pohjois-Inkeristä saapui Suomeen pakolaistulva keväällä 1919, kun venäläiset bolševikit alkoivat häätää pohjoisinkeriläisiä kodeistaan ja tehdä puna-armeijan pakkovärväyksiä. Kokonaisuudessaan Suomessa oli 8000 inkeriläispakolaista Hoitokunnan perustamisajankohtana. Hoitokunnan pohjoisinkeriläiset perustajat olivat radikaalimpia kuin Länsi-Inkerin hoitokunnan, jonka kanssa Pohjois-Inkerin Toimikunta joutuikin useaan otteeseen erinäisiin riitoihin. Pohjois-Inkerin Hoitokunta saattoi laskea tukeutuvansa suomalaisiin jääkäreihin ja Suomen tasavaltaan itsenäisyyspyrkimyksissään Neuvosto-Venäjästä ja Suomen tasavaltaan liittymisessään, kun taas Länsi-Inkerin toimikunta Pietarin ja Viron välisellä alueella joutui ottamaan huomioon Britannian ja Viron suhteet Venäjän luoteisarmeijaan, minkä vuoksi Länsi-Inkerin toimikunta pyrki samaan riittävän vahvan aseman alueesta neuvotellakseen Venäjän valkoisten kanssa autonomiasta.
He myös olivat jossain määrin pettyneet Inkerin Väliaikaisen Toimikunnan toimintaan ja päättivät näin ollen ajaa Inkerin asiaa alueisiin jaettuna.
[muokkaa] Toiminta
Pohjois-Inkerin Toimikunta alkoi aktiivisesti vaatia Pohjois-Inkerin ellei koko Inkerin liittämistä Suomeen. Hoitokunta alkoi muodostaa kesällä Suomen hallituksen asetuella ja suostumuksella aseellisia joukkoja Pohjois-Inkerin kansannousun järjestämiseksi. Muodostettu 580 miehen vahvuinen Pohjois-Inkerin Rykmentti hyökkäsi 26. heinäkuuta 1919 everstiluutnantti Georg Elfvengrenin johdolla. Rykmentti eteni Pohjois-Inkeriin 10-15 km Suomen rajalta joutuen kuitenkin vetäytymään Suomen hallituksen suljettua rajansa, koska se oli aloitettu ilman hallituksen lupaa. Everstiluutnantti erotettiin ja toimikunta muutti nimensä Pohjois-Inkerin Hoitokunnaksi ottaen puheenjohtajakseen maalaisliittolaisen kansanedustajan Juho Kokon. Joukot vetäytyivät Kirjasaloon puolustukseen yrittäen uutta hyökkäystä vielä Elfvengrenin johdolla 21. lokakuuta epäonnistuen samanlailla kuin heinäkuussa.
Syksyllä Hoitokunta keskittyi Kirjasalon tasavallan hoitoon julkaisten Pohjois-Inkerin omaa postimerkkiä ja Kirjasalon sanomia. Välit suomalaisiin aktivisteihin oli hyvät, tosin Hoitokunta riitantui länsi-inkeriläisten kanssa, koska nämä nojautuivat valkoiseen Luoteis-Venäjän hallitukseen. Toisin kuin pohjoisinkeriläiset, jotka luottivat Suomen hallitukseen. Maaliskuussa 1920 kummankin alueen hoitokunnat pääsivät sopuun ja valitsivat Inkerin kansan yhteiseksi edustajaksi maisteri Kaapre Tynnin.
Kun suomalaiset luovuttivat Kirjasalon Tarton rauhansopimuksen mukaisesti, jäi Hoitokunnalle enää tehtäväksi inkeriläispakolaisten asioiden hoitaminen. Pakolaisia oli saapunut taisteluiden jälkeen noin 8000 ja osa heistä palasi rauhan jälkeen takaisin Inkeriin, osa jäi Suomeen. 11. maaliskuuta 1921 ylimääräisessä ja ilmeisesti viimeisessä kokouksessaan Pohjois-Inkerin Hoitokunta ilmoitti Inkerin lipunsuhteet ja värit. Hoitokunta kuihtui vähitellen kokoon, kun sen johtama vapaustaistelu menetti pohjansa rauhansopimuksen jälkeen.
