Huono usko

Wikipedia

Huono usko (ransk. mauvaise foi) on eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartren kehittämä filosofinen käsite, joka kuvaa ilmiötä, jossa ihminen kieltää oman totaalisen vapautensa, ja valitsee sen sijaan elottoman objektin aseman. Se liittyy läheisesti itsepetoksen käsitteeseen sekä Friedrich Nietzschen ”kaunan” (ressentiment) käsitteeseen.

Sisällysluettelo 1 Intentionaalinen tietoisuus ja vapaus 2 Sartren käyttämät esimerkit 3 Viitteet 4 Kirjallisuutta

[muokkaa] Intentionaalinen tietoisuus ja vapaus

Eksistentialismin keskeinen väite on, että olemme aina radikaalilla tavalla vapaita tekemään valintoja ja ohjaamaan elämäämme kohti itse asettamiamme päämääriä (omaa ”projektiamme”). Emme voi paeta tätä vapautta edes olosuhteiden käydessä ylivoimaisiksi. Vaikka ympäristö ja tilanne (eli faktisiteetti, heideggerilaisittain täälläolon konkreettinen konteksti edeltävine valintoineen^[1]) rajoittavat toimintaamme, se ei voi pakottaa meitä valitsemaan jotain yhtä toimintatapaa toisen sijasta. Tämän vuoksi teemme valintamme ahdistuksen tilassa: tiedämme, että meidän on tehtävä valinta, että tällä valinnalla on seurauksensa, ja että jotkut valinnat ovat parempia kuin toiset.

Jos väittäisi, että joku monista tietoisista mahdollisuuksistamme olisi väistämättä etusijalla (esimerkiksi: ”en voi riskeerata henkeäni, koska minun tulee elättää perheeni”), se olisi Sartrelle sama kuin olettaisi itselleen vain objektin aseman maailmassa — objektin, joka on vain olosuhteiden armoilla. Sartrelle tällainen asenne oli silminnähtävällä tavalla itsepetoksellista. Inhimillisinä tietoisuuksina olemme aina tietoisia siitä, että emme ole sitä mistä olemme tietoisia — meitä ei voi määritellä oman tietoisuutemme intentionaalisiksi objekteiksi. Kuten Sartre usein toisti, ”inhimillinen todellisuus on sitä mitä se ei ole, eikä se ole sitä mitä se on”: se voi määritellä itsensä vain negatiivisesti, sinä ”mitä se ei ole”; mutta tämä negaatio on samaan aikaan ainoa positiivinen määritelmä, joka voidaan muodostaa sille ”mikä se on”.

Tämän vuoksi olemme tietoisia koko joukosta vaihtoehtoisia reaktioita kulloisellekin objektiiviselle tilanteellemme — eli olemme tietoisia vapaudestamme — koska mikään tilanne ei voi määrätä yhtä tiettyä toimintatapaa. Vasta kun omaksumme tietyt sosiaaliset roolit ja arvojärjestelmät, jotka ovat tietoisen ihmisluontomme ulkopuolisia, voimme uskotella, että nämä eri vaihtoehdot ovat meiltä kiellettyjä. Tämä on kuitenkin yhtä lailla valinta, jonka on tehnyt mahdolliseksi vapautemme ja se, että olemme erillisiä näistä asioista. Tämä paradoksaalinen vapaa valinta, jolla kiellämme itseltämme tämän väistämättömän vapauden, on ”huonoa uskoa”.

[muokkaa] Sartren käyttämät esimerkit

Sartre käytti esimerkkinä kahvilan tarjoilijaa, jonka liikkeet ja puhetapa ovat hieman liian ”tarjoilijamaisia”. Hänen äänensä osoittaa valmiutta palvella; hän kantaa ruokaa vauhdikkaasti mutta prameasti. Hänen liioiteltu käyttätymisensä osoittaa, että hän vain esittää tarjoilijaa, maailmassa olevana objektina: automaattina, jonka olemuksena on olla tarjoilija. Se, että hän kuitenkin selvästi näyttelee, romuttaa sen ajatuksen että hän olisi (vain) tarjoilja; hän ennemminkin pettää itseään.^[2]

Toinen Sartren esimerkeistä koskee nuorta naista ensitapaamisella. Hän jättää huomiotta ne epäsuorat seksuaaliset vihjaukset, jotka miehen hänen ulkonäöstään lausumat kohteliaisuudet sisältävät, mutta ottaa ne sellaisina kuin ne olisi suunnattu hänelle inhimillisenä tietoisuutena. Kun mies laittaa käden hänen kätensä päälle, hän antaa sen olla siinä, ilman että sen enempää vastaisi eleeseen kuin torjuisi sitä. Näin hän viivyttää sitä hetkeä, jolloin hänen tulee joko ottaa miehen lähentymisyritykset vastaan tai torjua ne. Hän pitää miehen kättä vain maailmassa olevana objektina, ja tämän sanoja sellaisina kuin ne eivät liittyisi hänen ruumiiseensa; näin hän leikkii sillä kaksijakoisuudella, että ihmisenä hän on sekä fyysinen olento että tietoisuus joka on erillinen ja vapaa tästä fysikaalisuudesta.^[3]

Sartre katsoo, että tällä tavalla huonossa uskossa toimimalla sekä tarjoilija että nuori nainen kieltävät oman vapautensa, mutta kuitenkin käyttävät sitä aktiivisesti. Näin he ilmiselvästi tietävät olevansa vapaita, mutta eivät myönnä sitä. Huono usko on näin paradoksaalinen: huonossa uskossa toimiessaan ihminen on sekä tietoinen että eräällä tavalla epätietoinen omasta vapaudestaan.

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Salmela, Mikko: Tunteiden filosofiaa Viitattu 30. marraskuuta 2007.
2. ↑ Sartre, Jean-Paul: Essays in Existentialism, Cidatel Press. 1993, s. 167–169.
3. ↑ Sartre, Jean-Paul: Essays in Existentialism, Cidatel Press. 1993, s. 160–164.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Sartre, Jean-Paul: Inho. Suomentanut Juha Mannerkorpi. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1451-1.