Gregoriaaninen kirkkolaulu

Wikipedia

Gregoriaaninen kirkkolaulu tai frankoroomalainen kirkkolaulu on yksiäänistä, säestyksetöntä laulua. Sen katsotaan syntyneen 500-600-luvuilla.^lähde? Gregoriaaninen kirkkolaulu on hyvin monimuotoista, ja siinä käytetään erilaisia esitystyylejä ja tapoja käsitellä tekstiä.

Perinteisesti kirkkomusiikkia esittivät vain miehet ja alun alkaen nimenomaan papisto messun ja muiden päivittäisten jumalanpalvelusten aikana. Kirkon kasvun myötä papiston ja maallikkojen suhde yksittäisissä kirkoissa kasvoi ja lauluja alkoivat esittää maallikkomiehet. Naisluostareissa nunnat saivat tosin toimia kuorona.

[muokkaa] Historia

Gregoriaaninen kirkkolaulu syntyi 600-luvun lopulla tai 700-luvun alussa, kun Roomaan perustettiin Schola Cantorum (Laulajien koulu) laulamaan kaikissa paavin toimittamissa jumalanpalveluksissa.^lähde? Schola Cantorumin piirissä alkoivat pikkuhiljaa muodostua eri jumalanpalveluksen teksteille säännönmukaiset melodiat. Tämä standardiohjelmisto, joka määräsi tietyt jumalanpalvelustekstit esitettäväksi tiettyinä kirkkovuoden päivinä määrätyillä melodioilla sai muotonsa 800-luvun puoleen väliin mennessä ja pysyi käytännössä muuttumattomana aina 1500-luvulle asti.

Vuosien 752 ja 753 välisenä aikana paavi Stefanus matkusti frankkien valtakunnassa Schola Cantorumin kanssa. Gregoriaaninen kirkkomusiikki teki frankkien kuninkaaseen Pipin Pieneen niin suuren vaikutuksen, että hän määräsi sen ainoaksi sallituksi riitukseksi koko valtakuntansa alueella ja näin korvasi vanhan gallialaisen perinteen.

Gregoriaanisen kirkkomusiikin leviämiseen vaikuttivat myös poliittiset syyt. Paavin ja frankkien kuninkaan liitto hyödytti molempia ja yhtenäinen jumalanpalveluskäytäntö auttoi Pipiniä sulauttamaan hajanaisen valtakuntansa yhdeksi kuningaskunnaksi. Rooman ja frankkien välinen yhteys vahvistui entisestään, kun paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.

Pyhä Henki ilmoittaa paavi Gregorius Suurelle gregoriaanisen kirkkomusiikin säveliä, jotka kirjuri kirjaa muistiin. Keskiaikainen piirros 1000-luvulta

Ajalta säilyneet jumalanpalvelustekstejä (ilman nuotteja) sisältävät käsikirjoitukset lukevat gregoriaanisen kirkkomusiikin paavi Gregorius Suuren nimiin. Ilmeisesti kyseessä on sekaantunut henkilöllisyys ja kyseessä oli Schola Cantorumin perustamisen aikaan hallinnut Gregorius II. Myöhemmin Isossa-Britanniassa syntyi myytti, jonka mukaan Pyhä Henki saneli gregoriaaniset kirkkolaulut Gregorius I:lle kyyhkysen muodossa.

Alun perin gregoriaaninen kirkkomusiikki pohjautui täysin suulliseen perinteeseen siten, että jumalanpalveluskirjoihin kirjattiin vain palveluksen teksti ja melodiat opeteltiin ulkoa korvakuulolta. Jotkut tutkijat ovat myös esittäneet, että aluksi melodioita oltaisiin improvisoitu ennelta määrättyjen sääntöjen pohjalta samaan tapaan kuin bysanttilaisessa musiikissa.

[muokkaa] Tyyli

Kaikkien gregoriaanisten laulujen tarkoituksena oli ennen kaikkea tuoda esiin laulun tekstiä. Suurissa, kaikuvissa keskiaikaisissa kirkoissa oli helpompi saada selvää lauletuista kuin luetuista teksteistä. Toisin kun renessanssimusiikissa, säveltäjät eivät pyrkineet kuvittamaan tai ilmaisemaan tekstin välittämiä tunnetiloja, vaan sävelmät tehtiin toistamaan vain sen muotoa ja rytmiä. Fraasit ovat yleensä muodoltaan kaarimaisia, alkaen ja päättyen matalaan nuottiin ja käyden fraasin keskivaiheilla korkeammalla, mikä vastasi puhutun latinan käytäntöä.

Gregoriaanista kirkkomusiikkia esitetään kolmella eri tyylillä: vuorolauluna (responsorisesti), antifonisesti ja suoraan. Vuorolaulussa solisti ja kuoro (tai seurakunta) vuorottelevat. Antifonisessa laulussa kaksi kuoroa vuorottelee ja suorassa tavassa kuoro esittää laulut ilman vuorotteluja. Esitystapa vaihtelee esimerkiksi muun muassa messun osien mukaan siten, että esimerkiksi introit esitettiin tavallisesti antifonisesti ja alleluia vuorolauluna.

Lauluissa käsitellään esitettävää jumalanpalvelustekstiä myös kolmella eri tavalla. Syllabisissa lauluissa lähes jokaiselle tekstin tavulle on oma nuottinsa. Toisissa lauluissa jokaista tavua kohti on yhdestä kuuteen nuottia ja niitä kutsutaan neumaattisiksi tai oligotonisiksi. Pitkät, useita nuotteja sisältävät melodiset kuviot, jotka esitetään yhden tavun kuluessa ovat melismoja ja niitä sisältäviä lauluja kutsutaan melismaattisiksi.

Gregoriaaninen kirkkomusiikki ei ole länsimaisen musiikkiperinteen tapaan tonaalista vaan se perustuu kirkkosävellajeihin eli moodeihin, jotka ovat läheistä sukua bysanttilaisen perinteen oktoekhos-järjestelmälle. Molempien perinteiden juuret ovat antiikin Kreikan musiikinteoriassa.

Gregoriaanisessa kirkkolaulussa ei ole samanlaisia iskuja ja säännöllisiä rytmin painoja toisin kuin suurimmassa osassa myöhempää läntistä taidemusiikkia. Melodian kuljetus on vapaata, mikä soveltuu sellaisen tekstin esittämisen, jossa osat ovat usein eri mittaisia. Myöskään laulujen absoluuttinen sävelkorkeus ei ole määrätty, vaan ne esitetään kulloisenkin esittäjän äänialaan sopivalla korkeudella.