Yhteisötaide

Wikipedia

Yhteisötaide (englanniksi=social art tai community art) on 1990-luvulla syntynyt taiteen suuntaus, jossa taidetta tehdään jonkin yhteisön ehdoilla, yhteisön jäsenten kanssa ja heitä varten. Yhteisötaide toteutetaan yleensä projekteina, tapahtumina tai työpajoina. Taiteilija on tapahtuman, teoksen tai ilmiön tuottaja tai ohjaaja.

Yhteisötaiteen eräänä edelläkävijänä voi pitää saksalaista Joseph Beuysia, joka loi 1960-luvulla käsitteen Yhteiskunnallinen kuvanveisto (Die Soziale Plastik) ja toteutti esimerkiksi teoksen 7 000 tammea, jossa istutettiin tammia Kasselin kaupunkiin, Saksaan vuonna 1982 documenta 7 -näyttelyn yhteydessä.

Yhteisötaide onkin sukua ympäristötaiteelle ja performanssille, jotka molemmat pyrkivät usein pois taidegallerioista ja taidemuseoista. Taiteenalasta on käytetty myös nimityksiä osallistuva taide ja sosiaalinen taide. Yhtymäkohtia yhteisötaiteelle voisivat olla myös taidesosiologia ja taidekasvatus.

Yhteisötaiteen tuloksia kutsutaan yhteisötaideteoksiksi tai yhteisöteoksiksi.

Sisällysluettelo

1 Yhteisötaiteen taustaa Suomessa
- 1.1 Video ja yhteisötaide
- 1.2 Happening yhteisötaiteen kehityksessä
2 Esimerkkejä yhteisötaiteesta
3 Aiheesta lisää
4 Viitteet

[muokkaa] Yhteisötaiteen taustaa Suomessa

Suomessa kansalais- ja työväenopistot ovat edistäneet yhteisöllistä luovuutta jo 1900-luvun alusta asti. Taiteeksi näitä asioita ei kuitenkaan ole luokiteltu, vaan niitä on ehkä enemmänkin pidetty käsityön jatkumoon kuuluvana harrastajataiteena. 1960-luvulla kansainvälisessä taide-elämässä alkoi tapahtua suuria murroksia ja taide alkoi tulla ulos museoista. Suomalainen taide-elämä oli vielä melko paikallaan pysyvässä tilassa. Yhteisötaiteellisten ideoiden ainoa toimintaympäristö oli underground -kulttuuri, joka myös antoi uusille taidemuodoille anarkistisen leiman.

[muokkaa] Video ja yhteisötaide

Videon ja videotaiteen merkitys on tärkeä niin yhden taiteilijan ajattelussa kuin yhteisötaiteenkin välineenä. Vuonna 1971 Vanhalla ylioppilastalolla Elonkorjaajien järjestämässä Intermedia –tapahtumassa Erkki Kurenniemi esitteli Dimi-O videoteoksen, jossa videokamera reagoi sen edessä olevan henkilön liikkeisiin ja muutti ne ääneksi. Dimi-O oli edelläkävijä suomalaisessa videotaiteessa, interaktiivisessa taiteessa ja yhteisötaiteessa. Videotaiteen ja performanssin yhdistelmät ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia kollektiiviselle luomiselle. Esimerkkejä Suomessa ovat tästä vuonna 1982 Lehtimäen ympäristötaidesymposiumissa Turppi -ryhmän performanssin pohjalta syntynyt Earth Contacts -videoteos sekä Homo $ -ryhmän samantapaiset teokset. Video on tiivistänyt performanssin esittäjineen konkreettiseksi yhdeksi kokonaisuudeksi ja teokseksi. Itse performanssi on ehkä enemmänkin esitys, jota ei voi täysin luokitella kuvataiteelliseksi teokseksi.

[muokkaa] Happening yhteisötaiteen kehityksessä

Pääartikkeli: Performanssi

Yhteisötaiteen kehitykseen vaikuttivat merkittävästi happeningit, jotka edelsivät performansseja. Happeningin käsite otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa New Yorkissa vuonna 1959. Happeningin ideana oli yhdistää toisistaan erilleen joutuneita taidetta ja elämää, haluttiin saada katsojat mukaan teokseen. Suomeen happeningit rantautuivat vuonna 1963, jolloin Helsingin Taidehallissa Suomi rakentaa –näyttelyn avajaisissa nähtiin happeningin kaltainen teos, jossa avajaisissa esiintyneet soittajat oli sijoitettu eri saleihin ja musiikki kiersi soittajalta soittajalle. Tällöin teoksen vastaanottoon vaikutti vastaanottajan sijainti, eli teoksen kokonaisvaltainen tulkitseminen oli mahdotonta. Teoksen organisoijana toimi säveltäjä Henrik Otto Donner, joka oli myös järjestämässä samana vuonna Street Piece: Helsinkiä, ensimmäistä oikeaa ”esteettisesti ohjelmoitua” happeningia Suomessa.

[muokkaa] Esimerkkejä yhteisötaiteesta

[muokkaa] Valituskuoro

Ars 06 näyttelyssä Helsingissä esitettiin video Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen yhteisöteoksesta Birminghamin ensimmäinen Valituskuoro. Birminghamissa Englannissa kysyttiin ihmisiltä, mistä he haluavat valittaa. Valituksista koottiin ja sävellettiin laulu kuorolle, jota se esitti eri paikoissa Birminghamissa. Vastaavaa teosta alettiin toteuttaa myöhemmin eri puolilla maailmaa, muun muassa eri puolilla Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiaassa. Singaporessa valituskuoro pääti perua kaikki julkiset esiintymiset. Viranomaiset eivät antaneet lupaa esitykselle., koska kuorossa oli muutamia jäseniä, jotka asuivat pysyvästi Singaporessa, mutta eivät olleet kaupunkivaltion kansalaisia. Myöskään kuoron Malesiassa syntynyeelle johtajalle sekä taiteilijoille Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen ei annettu esiintymislupaa. ^[1]

Valituskuoro-projektin kotisivut (englanniksi)

[muokkaa] Ilmainen aamiainen

Minna Heikinahon Ilmainen aamiainen on yksi Suomen tunnetuimmista yhteisötaiteen teoksista. Heikinaho piti Kuvataideakatemian loppunäyttelyn tarjoamalla ilmaista ateriaa kesän 1994 ajan Helsingin Hämeentie 6:ssa sijaitsevassa liikehuoneistossa. Teos oli esillä pahimpana lamakautena. Teoksellaan Heikinaho halusi luoda tilan, jossa hän pystyi pohtimaan kävijöiden synnyttämiä merkityksiä, sekä määrittelemään itseään suhteessa arkeen ja taiteeseen. Ilmaisella aamiaisella hän halusi rakentaa asioita itsestään ulospäin eikä sisäänpäin niin kuin tavallisesti tapana on. Julkisessa sanassa teos määriteltiin "tilataiteeksi", "sosiaaliseksi eleeksi", milloin miksikin. Teos aiheutti hämmennystä, koska sitä oli vaikea sijoittaa mihinkään perinteiseen taiteen kaanoniin.

Lapin yliopiston Kide-lehdessä Heikinaho sanoo. että yhteisötaide on erilaisuuden etsimistä ja uudenlaisen taiteilijaidentiteetin luomista uuden nimikkeen alla. Yhteisötaide on toimintaa suhteessa ympäristöön ja sen ihmisiin, ihmisten mukaanottamista taiteelliseen prosessiin. Ihmiset voivat olla osana teosta tai sitten he voivat olla tekijöinä myös itse. Yhteisötaide nostaa esiin arkipäivän kysymyksiä taiteen kielen kautta sekä toisaalta hahmottaa taiteilijan roolissa tapahtuneita muutoksia.

Minna Heikinahon mukaan yhteisötaiteesta tekee taidetta motiivi, joka voi olla esimerkiksi poliittisen kommentin tai ohjelman aikaansaaminen. Heikinahon motiivi töilleen on ihmisten arvomaailman tai mielipiteiden esiintuominen teoksen kautta. Ihmisten arvomaailman erilaisuutta sekä erilaisuuden kunnioittamista hän on käsitellyt muun muassa videotöissään.

Yhteisötaiteilija Minna Heikinheimon haastattelu Lapin yliopiston Kide-lehdessä

[muokkaa] Kuiskauksia

Maiju Ahlgrén toteutti Jorvin sairaalaan vuosina 2005-2006 Kuiskauksia -ympäristö ja -yhteisötaideteoksen. Teoksen ideana oli järjestää sairaalassa olosuhteet, joissa toimivat eräänlaiset yllätysarpajaiset. Arpajaisvoittona oli ajatus. Ajatukset olivat omia, lainattu kirjoista ja lauluista. Ne olivat sellaisia ajatuksia, joihin saattoi ajatella kertyneen elämänkokemuksen myötä syntynyttä viisautta ja vapautta.

Ajatukset oli kirjottu potilaiden tyynyliinoihin, joita oli yhteensä 100 kpl, joissa jokaisessa eri teksti. Pesulan liinavaatepakkaajat toimivat onnettarina, sillä he lähettivät osastoille noin 30 prosenttia kirjottuja kappaleita. Arpajaiset toteutuivat aina kun vaihdetaan vuodevaatteita, keskimäärin kaksi kertaa viikossa.

Teoksen tarkoituksena oli luoda yhteyden tunnetta yli rajojen. Tarkoituksena oli myös saada laitosarkeen mahdollisuus yllätyksiin ja sattumaan. Se tarjosi potilaille ja henkilökunnalle väylän maailmaan, joka on kaikille ihmisille yhteinen, onpa sitten sairas tai terve. Teos on välittämisen ele.