Psykiatria
Wikipedia
Psykiatria on lääketieteen erikoisala, joka tutkii ja hoitaa mielenterveyden häiriöitä. Sana psykiatria tulee kreikan sanoista psykhē 'mieli' ja iatreia 'parantaminen'. Aikaisemmin Suomessa on käytetty psykiatriasta nimitystä mielitautioppi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Psykiatrisia lähestymistapoja
[muokkaa] Biologinen, kehollinen, somaattinen lähestymistapa
Biologinen psykiatria tutkii ja hoitaa mielenterveyden ongelmia luonnontieteiden ja empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteina ovat muun muassa aivotutkimus, mielenterveyden häiriöiden perinnöllisyys, geenitutkimus, keskushermoston kehitys ja toimintatavat erilaisine biokemiallisine ilmiöineen. Biologisen psykiatrian anti on merkittävä, sillä 1950-luvulta alkaen hoitomuodoista ehkä eniten on kehittynyt psykiatrinen lääkehoito.
[muokkaa] Psykologinen, tajunnallinen, vuorovaikutuksellinen lähestymistapa
Kiinnostuksen kohteina ovat muun muassa ihmisen yksilöllinen kehityshistoria, perheen varhaiset vuorovaikutussuhteet (eritoten äidin ja lapsen välinen suhde), myöhemmät vuorovaikutussuhteet, elämänhistoria, perheensisäinen vuorovaikutus ja hoitosuhteen sisältö.
Psykoterapeuttiset hoitomuodot perustuvat psykologiseen lähestymistapaan, jolla pyritään korjaamaan tai täydentämään kehitysvuosien aikana muodostuneita kasvuvääristymiä tai psyykkisen sairauden mukanaan tuomia ei-toimivia tai haitallisia uskomuksia ja toimintamalleja sekä luoda uusia, toimivampia ja mielekkäitä sopeutumiskeinoja. Ensimmäinen ja edelleen käytössä oleva oppirakennelma on Sigmund Freudin alulle panema psykoanalyyttinen terapia. Psykoterapia on sittemmin kehittynyt uusien tutkittujen hoitomuotojen mukana siten, että eri häiriötyyppeihin on olemassa yhä spesifisempiä hoitomuotoja ja niiden hyöty ilmenee myös tutkimuksissa. Tutkitusti tehokkaita hoitomuotoja ovat muun muassa kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia (CBT), interpersoonallinen psykoterapia (IPT), psykodynaaminen lyhytpsykoterapia, psykoedukatiivinen perheterapia ja ratkaisukeskeinen terapia.lähde?
[muokkaa] Sosiaalinen lähestymistapa
Sosiaalisen lähestymistavan tutkimuskohteita ovat vuorovaikutuksen ja yhteiskunnan yhteys mielenterveyteen ja sen häiriöihin. Tarkastelun kohteina ovat eritoten ihmissuhteet, sosiaaliset taidot, verkostoituminen, perheen ja yhteiskunnan vuorovaikutus, ja mielenterveysongelmien vaikutus yhteiskunnallisena ilmiönä. Tiedetään, että esimerkiksi perheen ”high EE” (ts. perheessä ilmaistaan paljon ja voimakkaasti negatiivisia ajatuksia ja tunteita) lisää merkittävästi herkkien ihmisten sairastumisriskiä.
Sosiaalipsykiatrian keskeisiä ulottuvuuksia ovat psykiatrinen epidemiologia ja terveydenhuoltotutkimus, joiden avulla saadaan väestötason tietoa mielenterveyshäiriöiden riskitekijöistä, esiintyvyydestä, seuraamuksista ja palvelujärjestelmien toimivuudesta.
[muokkaa] Biopsykososiaalinen näkemys - integroivat lähestymistavat - tarpeenmukainen hoito
Biopsykososiaalinen näkemys on tällä hetkellä Suomessa yleisimmin hyväksytty ja useimmat mielenterveystyön ammattilaiset hyödyntävät sitä käytännössä työssään. Lähestymistavoille on tyypillistä, että psyykkisen kehityksen ja häiriöiden taustalla nähdään usean edellä mainitun tekijän yhteisvaikutus ja hoidossa pyritään mahdollisuuksien mukaan integroituun hoitoon.
Oletetaan, että vakavimmissa mielenterveyden häiriöissä perinnöllisellä alttiudella sairastua on jopa 80 prosentin selitysosuus.lähde? Silti vain 1/10 skitsofreniaa sairastavan vanhemman lapsista sairastuu. Alttius yksinään ei aiheuta sairastumisia, vaan lisätekijöinä tarvitaan erilaisia sikiönkehityksen, synnytyksen, kasvun ja nykytilanteen aiheuttamia stressitekijöitä.
Tiedetään, että esimerkiksi yleisintä mielenterveyden häiriötä – masennusta – onnistuneesti psykoterapialla tai lääkehoidolla hoidettaessa potilaan negatiivinen ajattelu vähentyy ja tämä näkyy myös aivokuvantamisessa samanlaisina muutoksina. Käytännön hoitotyössä pyritään yhdistämään esimerkiksi lääkehoito, psykoterapia, verkoston tuki, sosiaalinen tuki ja lopulta kuntoutus työ- tai opiskelukykyiseksi. Eri hoitomuotojen yhdistäminen vaikuttaa useimmiten positiivisesti hoitotuloksiin.
[muokkaa] Suomalaisen psykiatrian historiaa
Keskiajan lopulla alettiin perustaa mielisairaaloita Suomeen kuten muuallekin Eurooppaan. Näitä sairaaloita kutsuttiin tällöin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.
Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli uskonnollisilla yhdyskunnilla, ja voidaan sanoa, että koko terveyden ja sosiaalihoidon juuret ovat pääosin laupeudentyössä. Ennen pidettiin itsestään selvänä, että paholaiset ovat riivanneet järkensä menettäneiden sielut.
Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.
Suomen ensimmäinen psykiatrian professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon 15. kesäkuuta 1906.[1]
Christian Sibeliusta (1869–1922) pidetään varsinaisen suomalaisen tieteellisen psykiatrian alullepanijana. Hän vaikutti mm. alan koulutukseen ja yliopistollisen klinikan perustamiseen sekä psykiatrisen hoidon sisältöön. Kuitenkin vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin lääketieteessä hyljeksittiin psykiatriaa.
Uusin mielisairaslaki annettiin vuonna 1937, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin. 1940-luvulla oli vallalla yleinen käsitys, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi, eikä tutkimustakaan koettu tarpeelliseksi. Mielisairaita hoitavien laitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaiden säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen. Koko suomalaista lääketiedettä leimasi suuntaus saksalaiseen lääketieteeseen. 1940- ja 1950-luvulla psykiatria Suomessa perustui somaattiseen lääketieteeseen. Tyypillistä ajan ajattelulle oli psyykkisesti sairastuneiden rinnastaminen rikollisiin. Kuitenkin jo 1940-luvulla oli myös näkemyksiä holistisuudesta, psykosomatiikasta ja mielisairauksien ja nerouden liittymisestä toisiinsa. Jotkut suomalaiset lääkärit (mm. Veikko Tähkä, Martti Siirala) kävivät 1950-luvulla ulkomailla opiskelemassa psykoanalyysia, ja tämän opetus Suomessakin kehittyi.
Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi avohoitoverkoston. 1950-luvulla hoitokeinot ja lääkkeiden käyttö lisääntyivät. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; kroonistuneet potilaat hoidettiin B-mielisairaaloissa. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.
Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvulla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon suuntaviivoja, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.
Psykiatristen sairaalapaikkojen määrää alettiin vähentää 1980-luvulla. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja avohoitoon. Sairaalapaikkoja onkin vähennetty jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli. Avohoidon kehittyminen kuitenkin katkesi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun laman takia eivätkä avohoidon voimavarat lisääntyneet suunnitellusti. Lääketieteen erikoisaloista psykiatria on ollut ainoa, jonka rahoitus on pysynyt 1990-luvun alusta alkaen ennallaan, kun samanaikaisesti muiden alojen rahoitus on lisääntynyt kansantalouden kasvaessa.
Biologisten psykiatristen hoitomuotojen kehittymissä Suomi seurasi kansainvälisiä linjoja. Ensimmäinen neurolepti (klorpromatsiini) otettiin käyttöön 1950-luvulla, trisykliset masennuslääkkeet 1960-luvulla, atyyppinen neurolepti klotsapiini 1980-luvulla, SSRI-masennuslääkkeet (serotoniinin takaisinoton estäjät), uudet masennuslääkeryhmät ja lisää atyyppisiä neuroleptejä 1990- ja 2000-luvulla. Useimmat tällä hetkellä (2006) käytössä olevat psyykenlääkkeet ovat tulleet markkinoille vuoden 1990 jälkeen.
Suomessa oli pitkään vallitsevana saksalaisella kielialueella suosittu psykodynaaminen teorianmuodostus. Suomalaiset psykiatrit kouluttautuivat psykydynaamisiksi psykoterapeuteiksi. Perheterapeuttinen - systeeminen ajattelu voimistui 1970-luvulta alkaen. Erilaisten teoreettisten lähtökohtien monipuolistuessa myös hoitomuodot ovat monipuolistuneet. Psykodynaamisen yksilöpsykoterapian lisäksi käyttöön otettiin 1970-luvulla ryhmä- ja perheterapeuttinen hoito, 1980-luvulla verkostohoito ja lyhytpsykoterapeuttinen hoito, 1990-luvulla kognitiivis-behavioraaliset terapia. Samanaikaisesti on kehitetty ja hyödynnetty toimintaterapiaa, taideterapiaa, kirjallisuusterapiaa, musiikkiterapiaa ym. Moniammatillista yhteistyötä on korostettu.
[muokkaa] Psykiatrinen tutkimus
-
Pääartikkeli: Psykiatrinen tutkimus
Perusteellinen psykiatrinen tutkimus on aikaa vievä ja laaja-alainen. Parhaimmillaan se sisältää ensin fyysisten sairauksien poissulkemisen. Sen jälkeen huolellinen haastattelu, jossa pyritään kartoittamaan eri elämänalueet sekä potilaan elämänhistoria. Huomiota on kiinnitettävä myös perhe-, suku-, ja verkostotaustaan sekä geneettiseltä että vuorovaikutuksen kannalta. On selvitettävä mikä on ollut potilaan toimintakyky parhaimmillaan, millaiset ihmissuhdetaidot hänellä on, potilaan kognitiivinen suorituskyky, nykyhetken häiritsevät oireet. Oirehistoria, mahdolliset aiemmat oireet, hoidot ym.
Mielellään olisi käytettävä myös strukturoituja haastattelumentelmiä (esim puolistrukturoitu DSM-IV psykiatriseen diagnoosiluokitukseen pohjautuva SCID-I ja -II haastattelu)
Mahdollisuuksien mukaan tutkimusta voi täydentää psykologin, neuropsykologin tai tarvittessa muidenkin tutkimuksella. Varsinkin jos kyse on neuroositasoa vakavimmista tai neuropsykiatrisista häiriöistä olisi syytä täydentää haastattelua potilaan lähiverkoston haastattelulla.
Psykiarinen tutkimus vaatii hyvän vuorovaikutussuhteen ja haastattelijalta valmiuden aktiiviseen empaattiseen haastatteluun. Tärkeää on tutkia myös transferenssia - tunteensiirtoa. Millaisia tunteita ja tuntemuksia haastattelija tutkittavassa herättää ja mitä vastatunteita haastattelija kokee.
[muokkaa] Psykiatrinen diagnoosi
Tutkimuksen ja oireiden perusteella haastattelija pyrkii tekemään johtopäätöksen ja diagnoosin. Nykyisin käytetään lähinnä oirediagnooseja. Virallisesti diagnoosi tehdää ICD-10 kriteereiden mukaisesti, mutta DSM-IV on paljon psykiatriassa käytetty, sillä sitä on käytetty useimmissa tutkimuksissa, joissa on tutkittu hoitojen vaikuttavuutta.
[muokkaa] Lähteet
- Pakkotoimenpiteiden käyttö kehitysvammaisten ja psyykkisesti sairaiden laitoshoidossa
- Kuka on psykiatri?
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Psykiatria ennen, nyt ja tulevaisuudessa - mieli ja aivot, mania ja masennus 7.6.2006. Helsingin Yliopisto. Viitattu 4.1.2008.
