Hyvinkään Tehtaan Oy

Wikipedia

Hyvinkään Tehtaan Oy oli tohtori Wilhelm Juslinin vuonna 1888 perustama hiivatehtaana aloittanut tehdas, josta sittemmin kehittyi Suomen huomattavin alkoholitehdas.

Sisällysluettelo 1 Yksityinen tehdasyhtiö 1.1 Vesilähde ja rautatie määräävät paikan 1.2 Tuotanto 1.3 Yleistä omavaraisuutta 1.4 Tehtaan rautatiekalusto 2 Valtion Alkoholiliikkeen aikakausi 2.1 Kieltolain aikaisia ongelmia 2.2 Valtio ostaa tehtaat ja yhden maatiloista 2.3 Vanhan yhtiön loppu ja perustajan lähtö 2.4 Uuden aikakauden vaikea alku 3 Alkon aika 3.1 Kieltolain kumoaminen 3.2 Sosiaalinen henki vahvistui 4 Sota-aika 4.1 Työväen vähyys vähentää tuotantoa 4.2 Sotatarviketuotannon aloittaminen 4.3 Pommitukset ja kaatuneet 5 Uuteen nousuun sodan jälkeen 5.1 Ei sotakorvauksia 5.2 Etikantuotannon alennustila - ja uusi nousu 5.3 Historiallinen lähde poistuu käytöstä 5.4 Historiallinen hiivanvalmistus loppuu Rajamäellä 5.5 Tehtaan merkitys 5.6 Tohtori Juslinin perintö 6 Lähteet 6.1 Viitteet

[muokkaa] Yksityinen tehdasyhtiö

[muokkaa] Vesilähde ja rautatie määräävät paikan

Tehtaan paikaksi valittiin Rajamäki Hanko–Hyvinkää-rautatien varresta, koska sieltä löytyi hiivan raaka-aineeksi välttämätöntä korkealaatuista vettä runsaasti tuottava pohjavesilähde. Rautatie oli välttämätön jotta herkästi pilaantuva hiiva saatiin jakeluun.

Kaupat tehtiin Juslinin ja maiden omistajan Frans Fredrikinpoika Rajamäen välillä, välittäjänä käytettiin tehdaslaitoksen isännöitsijäksi nimitettyä kapteeni Schybergsonia. Maan hinta oli nykyrahassa noin 300 euroa, lisäksi isäntä sai noin 250 litraa (sata kannua) rankkia päivässä karjalleen niinä aikoina kun polttimo toimi. Sopimus oli hyvin edullinen molemmille osapuolille: maasta maksettiin käypä hinta ja rankki taas oli joka tapauksessa valmistuvaa prosessijätettä, joka kelpasi mainiosti rehuksi.

Ensimmäinen tehdas käynnistyi vuonna 1889. Hiivan tuotannon lisäksi tuotettiin alkoholia. Samoin etikan- ja eetterin tuotanto alkoi nopeasti. Kuljetuksia helpottamaan saatiin Rajamäen asema vasta vuonna 1893; siihen asti oli pakko viedä tuotteet Hyvinkäälle asti hevoskyydillä.

[muokkaa] Tuotanto

Hiivantuotannon sivutuotteena syntyi alkoholia, ja se tislattiin edelleen spriiksi. Tislauslaitteita hankittiin kaksi: valurautainen Ilges ja syksyllä 1895 hankittu pienempi kuparinen, jonka tarkemmat tiedot ovat kadonneet. Niiden yhteisteho oli noin 7 000 litraa tunnissa. Molemmat olivat kaksikolonnisia. Ilges -tislauslaitteisto oli kallein perushankinta: sen vuoden 1891 tasearvo oli nykyrahassa noin 3 500 euroa.

Vuonna 1913 molemmat tislauslaitteet korvattiin yhdellä suuremmalla, eli 12 000 litran tuntitehoisella kaksikolonnisella Barbet-laitteistolla. Barbet ostettiin Saksasta, Magdeburgista Metallwerke J Aders -yhtiöltä, ja se maksoi kolminkertaisesti Ilgesin hinnan rahteineen, asennuksineen ja tulleineen.

[muokkaa] Yleistä omavaraisuutta

Yhtiö omisti alueella myös Nopon tiilitehtaan josta saatiin edullisesti materiaalit korjauksiin ja laajennuksiin sekä Sorkin ja Matkun maatilat, jotka tuottivat osan raaka-aineena käytetystä viljasta; tosin enemmistö jouduttiin ostamaan. Lisäksi maatiloja tarvittiin tuottamaan ruokaa tehtaiden sangen mittavalle työväestölle; tämä tuli ajan päälle edullisemmaksi kuin ruoka-aineiden ostaminen ulkopuoliselta. Yhtiö rakennutti työväestölleen myös asunnot, ns. Sörkän kasarmit olivat aikakauteen nähden erinomaisia työväenasuntoja. Myöhemmin todettiin että oli edullisempaa ja asumisen kannalta yhtä toimivaa rakentaa yhden perheen omakotitaloja, joita nousikin tehtaan ympäristöön runsaasti. Tästä alkoikin yhtiön maine hyvänä työpaikkana, joka huolehtii väestään.

Nämä vanhan yhtiön aikaiset talot ovat yhä jäljellä ja Museoviraston suojelumääräyksien alaisia: niihin ei saa tehdä muita kuin ennallistavia muutoksia.

[muokkaa] Tehtaan rautatiekalusto

Tehtaille vedettiin valtionyhtiön aikana noin vuonna 1929 omat pistoraiteet. Samana vuonna yhtiölle hankittiin ensimmäinen oma säiliövaunu hiivan raaka-aineena tarvitun melassin kuljetusta varten; myöhemmin tuli kaksi vaunua lisää vuosina 1929 - 41; niiden kunkin vetoisuus oli 16 kuutiometriä ja VR:n antamat numerot 15251 - 15253. Vaunujen rungot valmisti VR Pasilan konepaja ja säiliöt helsinkiläinen Kone ja Silta Oy.^[1]

Tarpeen kasvaessa hankittiin myös spriivaunuja, joskin vasta Alkon aikana vaunuhankinta pääsi todella vauhtiin. Kieltolain aikana työntekijät kehittelivät eri menetelmiä joilla spriitä saatiin omaan käyttöön huolimatta vaunujen äärimmäisen tarkoin valvotusta täytöstä ja tyhjennyksestä.^[2]

Sodan jälkeen noin vuonna 1949 Alko sai oman ranskalaisen Villeme-dieselveturin, mutta sen aika jäi varsin lyhyeksi; jo vuonna 1960 se poistettiin käytöstä ja kymmenisen vuotta seisottuaan se myytiin Kuusakoski Oy:lle. Yhtiö käytti veturia noin vuoteen 1982 asti suuren Vehmaisissa olevan romuttamonsa työveturina, kunnes veturi romutettiin.^[3]

Rajamäen asema hoiti vuodesta 1960 alkaen kaikki vaihtotyöt; tarvittava ratakuorma-auto tuli yleensä Hyvinkäältä, koska Rajamäellä ei koskaan ollut omaa. 1990-luvulta alkaen vaihtotyöt on tehnyt yleensä Dv12 -linjaveturi, joka onkin tavallisin radalla liikennöivä.

[muokkaa] Valtion Alkoholiliikkeen aikakausi

[muokkaa] Kieltolain aikaisia ongelmia

Kieltolain tullessa voimaan vuonna 1918 yhtiö joutui vaikeuksiin kun kieltolakia kannattavat poliitikot, kärjessä Maalaisliiton perustaja Santeri Alkio, Kristillisen työväenliiton Matti Helenius-Seppälä ja sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa vaativat alkoholin tuotannon lopettamista kokonaan.

Sodan johdosta pyridiiniä eli denaturointiainetta ei ollut muilla kuin rajamäkeläisillä, joiden oli onnistunut juuri ennen sotatoimien alkua hankkia sitä Saksasta suuri varasto; tarkoitus oli, että muut tehtaat ostavat sen heiltä. Tämähän ei nyt toiminutkaan vaan piti keksiä uusia denaturointiaineita. Pyridiinipulasta aiheutui eräs Suomen suurimmista yksittäisistä saastumistapauksista; koska denaturointiaineesta oli puutetta, useimmat hiivatehtaat joutuivat vähentämään tai lopettamaan spriin tuotannon ja laskemaan hiivavierteensä jätteenä pois.

Vierre laskettiiin vesistöihin, jotka se saastutti nopeasti. Esimerkiksi sittemmin kuivatusta Nurmijärvestä, johon laskevaan Kyläjokeen Rajamäen hiivavierre joutui, katosivat niin kalat kuin ravutkin ja järvi jos jokikin alkoivat vauhdilla rehevöityä umpeen.

Vaatimuksille vierteen puhdistamisesta muulla keinoin kuin alkoholia tuottamalla vastattiin, ettei se ole teknisesti ja taloudellisesti mahdollista. Tuotannon lopettaminenkaan ei tullut kysymykseen, sillä hiivaa tarvittiin, ja myös spriin tuotantoa tulisi olla liuotin- ja desinfiointitarpeisiin, sekä esimerkiksi laivojen kompasseihin.

Denaturointiaineiden puute romahdutti spriin tuotannon ja varastot välttämättömiinkin tarpeisiin alkoivat ehtyä. Lopulta noin puolen vuoden jahkailun jälkeen hiivavierteen poltto spriiksi sallittiin.

Koska alkoholituotanto oli siis välttämätöntä, ryhtyivät kieltolain kannattajat vaatimaan yksityisten alkoholitehtaiden siirtämistä valtiolle.

[muokkaa] Valtio ostaa tehtaat ja yhden maatiloista

Hyvinkään Tehtaan Oy:n hiiva-, alkoholi- ja etikkatehtaat siirtyivät valtion omaisuudeksi 30. joulukuuta 1919 tehdyllä kaupalla 8 500 000 silloisen markan hinnasta. Matkun maatila satapäisine karjoineen kuului kauppaan; sotien jälkeen tilan sai käyttöönsä Työtehoseura, jolla se on edelleen; karjanpito loppui jo sodan jälkeen. Rajamäen tehtaiden uudeksi omistajaksi tuli Valtion Alkoholiliike. Nimeksi annettiin Valtion Alkoholitehdas Keskus. Laitos valmisti alkoholia yksinomaan lääkinnällisiin ja teknisiin tarkoituksiin, mutta tästä huolimatta tuotantoa jouduttiin kasvattamaan.

Tuotannolle tärkeä puhtaan spriin lähde oli puunjalostusteollisuuden tuottama sulfiittisprii, joka pystyttiin uudella Guillaume-puhdastislauskojeistolla puhdistamaan täydellisesti metanolista riittävän edullisella tavalla.

[muokkaa] Vanhan yhtiön loppu ja perustajan lähtö

Entinen omistaja Hyvinkään Tehtaan Oy jatkoi liiketoimintaa vielä mm. Nopon tiilitehtaan ja Sorkin maatilan avulla; jo lokakuussa 1921 päätettiin ajaa toiminta alas, mutta kiinteistöjä ei saatukaan myytyä kovin nopeasti; odottaessa siis harjoitettiin tiiliteollisuutta ja maanviljelyä. Yhtiön viimeinen toimitusjohtaja konsuli Chr. Saxlund onnistui lopulta realisoimaan kiinteän omaisuuden. Ilmoitus yhtiön purkamisesta annettiin Helsingin maistraatille 10. joulukuuta 1925.

Vain viisi viikkoa myöhemmin laskivat liput puolitankoon tehtaan perustajan tohtori Wilhelm Juslinin kuoltua. Omaiset ja entiset liikekumppanit järjestivät hänelle juhlavat hautajaiset, joiden puheissa erityisesti korostettiin vainajan suuria sosiaalisia ansioita.

[muokkaa] Uuden aikakauden vaikea alku

Uutta tuotantoa, mm. kosmetiikkaa, alettiin valmistaa; menestys oli vaihteleva. Vain omaan jalustalliseen purkkiinsa pakattu kiinteä polttoalkoholi Termo saavutti suuren suosion; erityisesti suojeluskuntalaiset ostivat sitä, koska se kelpasi sellaisenaan keittimeksi maastoharjoituksissa.

Etikantuotanto kärsi eniten omistajanvaihdoksesta; tuotteelle alkoi vuosikymmeninen alennuksen aika: itse asiassa hyvin mitättömistä kustannussyistä Hyvinkään Tehtaan tyylikkäät pullomallit ja etiketit hylättiin ja etikkaa alettiin pakata sattumanvaraisesti hankittuihin pulloihin, etiketitkin olivat millaisia satuttiin tekemään.

Etikalla ei vielä silloin ollut sellaista asemaa ruuanvalmistuksessa kuin nykyään; se oli toisarvoisena pidettyä ainetta jota tehtiin vain siksi että sen valmistus oli tuottavaa.

[muokkaa] Alkon aika

[muokkaa] Kieltolain kumoaminen

Kun kieltolaki vuonna 1932 kumottiin, uutta tuotantoa hoitamaan perustettiin valtioenemmistöinen Oy Alkoholiliike Ab. Uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin suuria toiveita jo herättänyt vielä nuorehko mies, DI (myöh. vuorineuvos) Hubert Ingman.

Teknokemian tuotanto lopetettiin vuonna 1932, koska tilat ja väki tarvittiin uudelle juomatuotannolle; Teknoksi kutsutun osaston vain kymmenvuotias päärakennus muutettiin tilapäisesti pullottamoksi uuden ja tehokkaamman laitoksen rakentamista odotettaessa. Myös hankala eetterintuotanto lopetettiin Rajamäellä tuolloin, koska koko aineen valmistus päätettiin keskittää Vihtavuoreen Valtion Ruutitehtaalle, koska eetteriä tarvittiin joidenkin räjähteiden valmistuksessa.

Hiivanvalmistuksessa siirryttiin jo 1930-luvulla melassia raaka-aineenaan käyttävään Zulauf-menetelmään, joka miltei kaksinkertaisti tuotantomäärän. Koska menetelmä toisaalta vähensi syntyvän alkoholin määrää, alettiin alkoholia valmistaa omana prosessinaan. Vuonna 1936 valmistui voimalan luokse uusi perunapolttimo, jonka tuotto oli miljoona litraa puhdasta väkiviinaa vuodessa. Laitos suunniteltiin kaksivuorotyötä varten. Väkiviinan valmistusta varten Golzern-Grimma -yhtiö toimitti uuden ja entistä paljon tehokkaamman teräsvalmisteisen Barbet -kojeiston. Vanha samanmerkkinen laitteisto jätettiin entiseen paikkaansa patakoppiin; sitä käytettiin loppu työaikansa vuoteen 1963 jäteviinojen, hiivaveden ja takavarikoidun alkoholin tislaamiseen. Iäkäs laitteisto toimi häiriöittä viimeiseen käyttöpäiväänsä asti.

Kun ensimmäiset viinat kaupoissa näyttivät häviävän kilpailun väkevänmakuiselle ja halvalle salakuljetuspirtulle, Rajamäen tehtaiden tuotantoinsinööri, DI Veikko Ollilainen - myöhemmin useiden tunnettujen tuotteiden, mm. Hehkuviinin kehittäjä - ryhtyi toimeen ja kehitti pirtunkuljetuksen tappajaksi kuuluisan Karhuviinan; se oli sulfiittispriipohjainen 40-prosenttinen viina, joka kuitenkin maustettiin kuminalla ja anisöljyllä niin että se maistui yhtä väkevälle kuin pirtu - ja keino tepsi. Pirtunkuljetus loppui varsin nopeasti - tosin muutamat itsepäiset jatkoivat aina vain. Tosin salakuljettajien olot tiukkenivat jatkuvasti ja lopulta sota teki selvän viimeisistäkin. Puolalainen ns. kivihiilipirtu eli Varsovan laulu tosin sinnitteli pitkälle 1970-luvun alkuun asti; nyt sitä vain salakuljettivat ammattimerimiehet pieninä erinä laillisten lastiensa joukossa. Aivan viimeisinä aikoina sitä tosin myytiin yksityisyritteliäisyytenä yksin ja kaksin pulloin: itäblokista tulevat merimiehet hankkivat sillä kallisarvoista länsivaluuttaa, mutta vähäistä kauppa lopulta oli.

Parin vuoden kuluttua Karhuviinan tulosta todettiin että Karhu oli tehtävänsä tehnyt ja se poistettiin valikoimasta; tilalle tuli Pöytäviina.

1970-luvun alussa Karhuviinasta tehtiin laimennettu versio, mutta kokeilu loppui lyhyeen: uuden polven maku oli toinen; silloinen tuotantoinsinööri Erkki Kostia sanoikin Viikko-Sanomien haastattelussa keväällä 1971, ettei mitään niin kamalaa ainetta ollut olemassa kuin alkuperäinen Karhuviina.

Hiivanvalmistuksessa ylhäältä avoimet teräslevystä tehdyt viljelysäiliöt korvattiin hiukan myöhemmin suuremmilla umpinaisilla ruostumattomasta teräksestä tehdyillä säiliöillä.

Suuri uudistus oli kun viinaa alettiin 30-luvulla pakata kierrekapselilla varustettuihin pulloihin; niihin ilmestyi nopeasti teksti Alko - Rajamäki. Kapselit ostettiin sotaan asti Englannista; sotien jälkeen lisenssin osti ja kapseleita alkoi valmistaa G W Sohlberg Oy. GWS:n tehdasmuseossa ovat muistomerkkeinä kultainen sekä platinainen kapseli, 750 miljoonan ja miljardn Alkolle valmistetun kapselin kunniaksi.

1960-luvulla koko alkoholitehdas rakennettiin alusta loppuun uudelleen ja tuotannon tehokkuus parani oleellisesti.

[muokkaa] Sosiaalinen henki vahvistui

Myös tohtori Juslinin ajan sosiaalinen henki eli ja voi hyvin: uusia työsuhdeasuntoja valmistui paljon sekä vuonna 1938 tehdas rakennutti rautatieaseman viereen arkkitehti Erkki Huttusen piirtämän luterilaisen kirkon silloisen Nurmijärven kirkkoherran, pastori (myöh. rovasti) Kusti Kankaisen aloitteesta; kirkko edustaa omaleimaista funktionalismin leimaamaa uusklassista tyyliä ja on sellaisena erittäin kiinnostava näyte kahtakin tyylisuuntaa noudattaneen arkkitehdin töistä. Yhtiö maksoi papin palkan alkuaikoina, mutta kun virka vakinaistettiin, seurakunta maksoi puolet papin palkasta ja kanttori-urkurin palkan; suntion ja muun henkilökunnan palkkasi tehdas.

Kirkon vihki vuonna 1938 Tampereen piispa Aleksi Lehtonen, ja hänen poikansa, Helsingin piispa Samuel Lehtonen puolestaan vihki kirkon uudelleen vuonna 1988 vuoden kestäneen peruskorjauksen jälkeen.

Kuriositeettina voi mainita, että talvisodan aikana kirkon korkea torni naamioitiin peittämällä se ja kirkon katto kauttaaltaan kuusennäreillä, koska pelättiin tornin olevan liian hyvä maamerkki pommittajille; sotilasjohdosta tuli jopa ehdotus tornin kaatamisesta - minkä pääjohtaja Ingman ja paikallispuolustus torjuivat yksiselitteisesti. Tehdasmuseossa ja tehtaiden 100-vuotisjulkaisussa on kuvia kirkosta näin peitettynä.^[4]

Kirkko olikin sitten vuoteen 1985 saakka tehtaan hoidossa, kunnes se lopulta lahjoitettiin Nurmijärven seurakunnalle. Luovutusta ehdotettiin aiemminkin, mutta yritys oli toivoton niin kauan kuin DI Ahti Suomalainen toimi tehtaiden isännöitsijänä: hän sanoi että kirkko luovutetaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli! Ja niin asiassa kävikin, että vasta vanhan isännöitsijän lähdettyä eläkkeelle ja muutettua paikkakunnalta luovutus toteutui - eikä aivan heti sittenkään.

[muokkaa] Sota-aika

[muokkaa] Työväen vähyys vähentää tuotantoa

Vuoden 1939 ylimääräiset sotaharjoitukset ja sittemmin talvisota veivät huomattavan osan Rajamäen tehtaiden työväestä. Lähes kaikki sijoitettiin JR 12 -rykmenttiin, kuten muutkin nurmijärveläiset.

Työntekijöiden vähyydestä johtuen esimerkiksi pullotuskoneita jäi useitakin seisomaan. Anniskelun rajoitukset tosin vähensivät kysyntää niin paljon, että toimitukset pystyttiin hoitamaan yhdellä pullotuskoneistolla, ainoalla joka pystyttiin pitämään käynnissä.

[muokkaa] Sotatarviketuotannon aloittaminen

Armeija osti Alkolta talvisodan alussa suuren määrän tyhjiä puolen litran viinapulloja kierrekapseleineen ja kuljetuslaatikoineen; niistä tehtiin polttopulloja. Pullojen täyttäminen käsin oli kuitenkin hidasta. Kun asiantila tuli Alkon keskusvaraston päällikön Matti Inkisen tietoon, hän ehdotti puolustusministeri Niukkaselle, että polttopulloja voitaisiin täyttää automaattisesti toimettomina seisovilla Rajamäen pullotuskoneilla. Tuotanto aloitettiinkin pikavauhtia byrokratiasta välittämättä. Pulloihin omasta takaa kehitetty paloneste, Molotovin cocktail, koostui jätespriin, petrolin ja tervan seoksesta. Rajamäen tehtailla valmistettiin talvisodan aikana yhteensä yli 450 000 polttopulloa.

[muokkaa] Pommitukset ja kaatuneet

Kiireessä ensimmäisiin Rajamäellä täytettyihin polttopulloihin jäi yhtiön kapseli, joten neuvostoliittolaiset saivat selville polttopullojen tuotantopaikan. Ilman polttopullotuotantoakin Rajamäen laitokset - Suomen ainoa puhdastislaamo ja maan suurin hiivatehdas - olisivat olleet tärkeä kohde, ja alueelle kohdistettiinkin useita pommituksia. Juuri ennen talvisotaa alueella olevalle mäelle rakennettiin ilmatorjuntatykeille kaksi teräsbetonirakenteista tykkitornia.^[5]

Tehtaiden alueelle putosi talvisodassa kaikkiaan 268 pommia, suurin osa ohi; vaikka ikkunoita särkyi paljon, ei henkilötappioita tai tuotantopysähdyksiä tullut. Kolme Rajamäkeen tarkoitettua miinapommia putosi noin viiden kilometrin päähän Kiljavan parantolan alueelle; yksi pääportaikon katolle ja kaksi pihalle aivan leikkausosaston viereen pihalle; vauriot jäivät kuitenkin pintapuolisiksi. Pommikuopat maisemoitiin sodan jälkeen muistomerkeiksi. Rajamäen tehdasmuseossa on alueelle pudonneen räjähtämättä jääneen palopommin kuoret. Jatkosodan ajan Rajamäki sai olla pommituksilta rauhassa.

Talvisodassa Rajamäen tehtaalaisista kaatui kaikkiaan 31 henkeä Summassa ja Viipurinlahdella; heidän muistokseen yhtiö hankki kirkon pihaan arkkitehti Huttusen suunnitteleman ja kuvanveistäjä Yrjö Liipolan mustasta graniitista veistämän sankaripatsaan. Samasta kivestä luotiin myös paikalle haudattujen muistolaatat. Muistomerkki paljastettiin kaatuneiden muistopäivänä toukokuussa 1951 ja paljastuspuheen piti silloinen Alkon pääjohtaja, jääkärieversti Toivo Veistaro.

[muokkaa] Uuteen nousuun sodan jälkeen

[muokkaa] Ei sotakorvauksia

Sotavuosien loputtua, kun alkoi sotakorvauksien maksaminen, Alko jäikin yhtenä harvoista miltei kokonaan niiden ulkopuolelle; edes venäläisten Valvontakomission jäsenten kuluttamaa käsittämätöntä alkoholimäärää ei jouduttu luovuttamaan, koska heikäläiset halusivat omaa votkaansa eivätkä kelpuuttaneet suomalaisia alkoholijuomia. Se, että juomien kuljetus Venäjältä maksatettiin suomalaisilla on eri asia.

Vain tehtaaseen 30-luvulla olennaisesti liittyneet Suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosastot lakkautettiin.

Mäskin ja alkoholin raaka-aineista eli viljasta, perunoista ja melassista väännettiin jonkin verran kättä ruokapulan johdosta - mutta koska perunapolttimoon kelpasi myös ihmisravinnoksi kelpaamaton paleltunutkin peruna, asia ei lopultakaan ollut kovin hankala.

[muokkaa] Etikantuotannon alennustila - ja uusi nousu

Oy Alkoholiliike Ab:n alkuaikoina etikan alennustila jatkui: pulloiksi otettiin sileäsuiset litran pullot joita viinatehdas ei enää käyttänyt. Vasta 1950-luvulla sotakorvauskauden jälkeen etikka sai oman kierrekapselilla varustetun puolen litran pullonsa asiallisine etiketteineen ja 70-luvun taitteessa muovi syrjäytti lasin pullon materiaalina; eräät näistä pullomalleista jopa palkittiin kansainvälisesti.

[muokkaa] Historiallinen lähde poistuu käytöstä

1960-luvulla, laitoksen 75-vuotisjuhlia valmisteltaessa, alkuperäinen lähde, jonka vedenlaatu oli pudonnut liikaa, poistettiin käytöstä ja siirryttiin käyttämään porakaivoja; tarkoitusta varten ostettiin Solttilan tilat, joilla pohjavesien varjelemista silmällä pitäen siirryttiin karjattomaan maatalouteen; suuremman tilan päärakennus muutettiin 1960-luvulla kokous- ja virkistystilaksi, jota luovutettiin auliisti mm. koulujen, partiolaisten ja yleensäkin nuorisotoiminnan käyttöön.

Myös muutama muu tila ostettiin ja lakkautettiin pohjavesien suojaamiseksi; alueella ollut huoltoasema lakkautettiin viranomaispäätöksellä jo 1970-luvun alussa, kun huomattiin sen vaarantavan elintärkeitä pohjavesiä. Huoltoaseman kiinteistön osti sittemmin lipputankoja valmistava yritys joka toimii paikalla edelleen (2007).

Tämä nimenomainen huoltoaseman lakkautustapaus herätti laajalti huomiota; mm. taiteilija Olavi Hurmerinta, nimimerkki Eino-Olli, piirsi tapauksesta humoristisen sarjakuvasivun APU-lehteen: hän hammasteli sitä, etteivät suomalaiset miehet välitä vesien saastumisesta koska Alkosta saisi puhdasta juotavaa - mutta kun taiteilijan omakuvahahmo luki sanomalehdestä että huoltoasema uhkaa viinavesiä Rajamäellä, niin johan ukot hermostuivat: vesien vaarannus olikin kansallinen katastrofi!^[6]

Rajamäen keskustassa olleet huoltoasemat saivat jatkaa, koska ne eivät olleet varsinaisella pohjavesialueella. Niistä suorastaan käsitteeksi muodostui entisen kilpa-ajaja Keijo Benjaminssonin omistama.

Alkuperäinen lähde aseman lähellä maisemoitiin; se oli tehnyt tehtävänsä.

Samalla entinen vanha tislaamo, "Patakoppi", muutettiin tehdasmuseoksi; museo avattiin juhlien yhteydessä; nykyisin se on auki mm. Rajamäki-päivänä elokuussa.

[muokkaa] Historiallinen hiivanvalmistus loppuu Rajamäellä

Vuonna 1995 todettiin että hiivanvalmistus Rajamäellä ei enää kannattanut, koska koneistot alkoivat olla täyden uusimisen tarpeessa.

Tämän vuoksi valmistuslisenssi myytiin uudelle yhtiölle, Suomen Hiiva Oy:lle joka rakennutti uuden entistä paljon suuremman ja tehokkaamman tehtaan Lahteen. Uusi tehdas käynnistyi vuonna 1995 - ja 107 vuotta kestänyt aikakausi Rajamäellä päättyi.

Tästedes Rajamäen tehtaat erikoistuivat nimenomaan alkoholin ja etikan valmistukseen.

[muokkaa] Tehtaan merkitys

Ennen hiivatehtaan perustamista Rajamäki oli keskiverto maalaistalo ja ympäröivä yhteisö hajanainen - ei maailman paras maineeltaan.

Hiivatehdas kasvatti ympärilleen suuremman yhteisön, ja tehdasyhteisö puolestaan koko Rajamäen.

Alkon sanottiin hallinneen koko Rajamäkeä - mutta kenelläkään ei ollut valittamista, koska yhtiö oli hyvä valtias; eritoten 1960-luvulla rajamäkeläiset oppivat siunaamaan Alkon silloisen pääjohtaja Karl August Fagerholmin nimeä - niin paljon hyvää hänen aikanaan paikkakunnalle tapahtui. Yhtiön tuki paikalliselle kulttuurielämälle mm. Suomen tuolloiseen huippuluokkaan kuuluneen urheiluhalli Rajakaaren muodossa oli äärimmäisen merkittävää; halliin kuuluu myös suureen pääsaliin liittyvä näyttämö, jonka varustus oli jo alun alkaen ammattiteatterien tasoa.

Samoin voimistelu- ja voimailuvälineet olivat jo alun alkaen keskimääräistä korkeampaa tasoa.

Hallin aulassa on suuri seinään upotettu lasivitriini, johon on koottu Alkon eri yksikköjen voittamia urheilun kiertopalkintoja, keskipisteessä etikkatehtaan omistama Solttilan hiihdon komea hopeahelainen sonninsarvi jalustalla.

Myös kirkon yleistaso koheni tänä aikakautena runsaasti; Fagerholmin ansiolistalle voidaan asettaa lopulta saatu alttarifresko, kastemalja ja madonnankuva. Myös kirkkotekstiilien määrä lisääntyi ja koheni huomattavasti.

[muokkaa] Tohtori Juslinin perintö

Samoin tuki paikalliselle yhteiskoululle oli sen toiminnan kannalta hyväksi; yhtiön edustaja istuikin koulun omistaneen kannatusyhdistyksen johtokunnassa koko yksityisen toiminnan ajan. Tehtävää hoiti koko ajan tehtaiden konttoripäällikkö: koulun alusta kevättalveen 1970 maisteri Toivo Marttinen ja hänen eläkkeelle jäätyään peruskouluaikaan asti hänen seuraajansa ekonomi Juhani Laru. Koulun peruskiven muurasi itse pääjohtaja Fagerholm.

Samoin johtokunnan ja vanhempainneuvoston jäseninä oli runsaasti tehtaiden työntekijöitä ja virkailijoita - ja kun oppilaista huomattava osuus oli juuri alkolaisten jälkikasvua, niin sekä yhtiö että hallintoelimet kohtelivat heitä kuin omiaan; tämä näkyi eniten opetusvälineistön ensiluokkaisena tasona; esimerkkinä voinee mainita koulun keskimääräistä paremmat täytettyjen eläinten kokoelmat: yhtiön metsästys- ja kalastuskerhot lahjoittivat niitä runsaasti ja yhtiö maksoi ammattitaitoisen konservoinnin. Kuuluisaksi tuli eräs Sääksjärvessä kalaverkkoon tarttunut kuikka, jonka eräs yksityishenkilö lahjoitti ja jonka konservoinnin Alko maksoi.^[7]

Samoin niin ammatinvalinnan ohjauksen kuin eräiden koulussa toimineiden harrastuskerhojenkin tutustumisretket tehdaslaitoksille tulivat suorastaan käsitteeksi.

Kannatusyhdistyksen johtokunnan sihteerin, perustamisesta asti aina kannatusyhdistyskauden loppuun asti tehtävässä toimineen yhteiskoulun rehtorin - peruskoulukauden alusta eläkkeelle asti lukion rehtorin - filosofian maisteri A A A Aaltosen, tiukka kurinpito kuitenkin takasi, ettei hemmottelua esiintynyt; oppilaitoksen kunnia-asia oli että sieltä valmistui kunnon kansalaisen peruskappaleita - joista erittäin moni jatkoi jo perheperinteenä Alkon palveluksessa.

Eli voidaan sanoa, että alkuperäisen tehtaan perustajan tohtori Juslinin isällinen tapa huolehtia työntekijöistään on huomattavin seikka, joka on säilynyt sen yli sadan vuoden aikana, joka on kulunut perustamisesta.

[muokkaa] Lähteet

• Olli Vehviläinen – Heikki Suomalainen – Olli Kauppila – Toivo Kuronen: Rajamäen tehtaat 1888–1963
• Olli Kauppila: Rajamäen tehtaat 1888-1988; 100-vuotiskirja ; kansi ja piirrokset: Kalervo Koski
• Rajamäen tehdasmuseo
• Resiina-lehdet 5/87 ja 4/99
• Eduskunnan pöytäkirjat, Suomen Kansallisarkisto
• Into Jyläskoski: Pirtusota Suomemme rannikoilla
• Nurmijärveläiset isänmaan asialla, Nurmijärven sotaveteraanimatrikkeli
• Rajamäen yhteiskoulun Kemian Kerhon arkistot
• Rajamäen yhteiskoulun vuosikertomukset 1964 - 1970
• Eino-Olli (Olavi Hurmerinta): Strip-tiisiä, kokoelma poliittisia pilapiirroksia, 1971

[muokkaa] Viitteet