Aksel Airo
Wikipedia
| Aksel Airo | |
|---|---|
| 14. helmikuuta 1898 – 9. toukokuuta 1985 | |
| Syntymäpaikka | Turku |
| Kuolinpaikka | Heinola |
| Maa tai osapuoli | Suomi |
| Palvelusvuodet | 1918–1949 |
| Ylin sotilasarvo | kenraaliluutnantti |
| Komentajuudet | Polkupyöräpataljoona 2 1929–1931 |
| Osallistuminen sotiin ja taisteluihin |
Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota, Lapin sota |
| Korkeimmat kunniamerkit | Mannerheim-risti, 2. lk. SVR suurristi miekkojen kera |
| Siviiliammatti | maanviljelijä, kansanedustaja (kok., 1958–1966) |
Aksel Fredrik Airo (vuoteen 1906 Johansson, 14. helmikuuta 1898 – 9. toukokuuta 1985) oli suomalainen kenraali, joka vastasi operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana.
Aksel Airo syntyi Turussa ja hänen vanhempansa olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina (o.s. Grönlund). Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917. Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös seiväshypyssä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan työharjoitteluun puoleksi vuodeksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sisällissota ja opinnot
Valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi ja Airo liittyi valkoisten joukkoihin 27. tammikuuta 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana. Karjalan rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai 2. luokan vapaudenmitalin.
Sodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrannan tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa, jolle hän ryhtyi tultuaan ylennetyksi joulukuussa 1918 aktiivivänrikiksi.
Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, vapaussodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäisen patteriston väliaikaiseksi komentajaksi. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää kenraalimajuri Vilho Nenosen suunnittelemaa tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johti tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.
Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen Ecole speciale militaireen, Saint-Cyrin kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotakorkeakoulussa, Ecole superieure de guerressa. Nuoremman kurssin oppilaita oli muuan tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle. Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin 6. joulukuuta majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.
Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi, ja vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1928–1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin.
Airo nimitettiin Polkupyöräpataljoona 2:n komentajaksi Karjalankannakselle. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Hänet komennettiin vuonna 1931 Helsinkiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Airo ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi eli käytännössä Gustaf Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.
[muokkaa] Talvisota
Suomi toteutti 7.–11. lokakuuta 1939 liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi (YH). Airo oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa.
Puna-armeija hyökkäsi kaikkien teiden suunnissa Suomeen 30. marraskuuta 1939. Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä viisivuotisen työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.
Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, ja tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.
Talvisodan loppupuolen rintamatilanteesta on ristiriitaista tietoa. Eräät historioitsijat, kuten Lasse Laaksonen ovat väittäneet rintamatilanteen olleen suorastaan katastrofaalisen heikon. Airo ei ollut aikoinaan asiasta samaa mieltä. Talvisodan jälkeen Airo kritisoi päätöstä kieltäytyä länsiavusta ja vastusti näkemystä että rauha solmittiin rintamatilanteen mukaan:
"On epäoikeudenmukaista sanoa, että ne [suomalaiset joukot] olisivat olleet romahduksen partaalla" ja jatkoi:
"Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä. Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksen romahtamisesta".
Luonnollisesti Airo perusti näkemyksensä eteenkin tiedustelutietoihin. Viime vuosina historiantutkijat ovat kiistelleet talvisodan rauhan tekemisen motiiveista. Heikki Ylikankaan mielestä rauha solmittiin Saksan toivomuksesta. Hermann Göring oli antanut Berliinin-suurlähettiläälle T.M. Kivimäelle 22.2.40 lupauksen Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvasta hyökkäyksestä itään ja siinä yhteydessä Suomelle tarjoutuisi mahdollisuus saada menetyksensä korkojen kanssa takaisin. Suomen oli siksi tehtävä talvisodassa rauha raskainkin ehdoin ja säilytettävä armeijansa taistelukykyisenä tulevaa idän sotaretkeä varten.
[muokkaa] Jatkosota
Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Muutamia päiviä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman edelläkäypää sodanjulistusta. Suomen hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja käynnisti hyökkäyksen itään tarkoituksenaan saada takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Airo toimi päämajoitusmestarina, operaatioiden johtajana Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä. Päämaja toimi silloisessa keskuskansakoulussa, edelleen toimivassa koulussa, jonka nykyinen nimi on Päämajakoulu.
Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalankannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalankannaksella saavutettiin vanha raja ja Laatokan pohjoispuolella Syväri. Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi annettiin Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. kesäkuuta 1942.
4.–5. syyskuuta 1944 sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja Mannerheim-ristin ritariksi 18. marraskuuta. "Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat", perusteluissa todetaan. Marskilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia. Hän vastasi: "Airo ja minä." Airo vastasi samaan kysymykseen: "Marski ja minä."
[muokkaa] Asekätkentä
Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin "kuulusteluja varten" asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksi turvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuotta Valpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Hän kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina.
Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Keväällä 1949 hän joutui jättämään paikkansa "yleisen edun nimissä".
[muokkaa] Kirja asekätkennästä
Kenraali Airo kirjoitti vankila-ajastaan asekätkentäprosessia eritelleen kirjan "Liikekannallepanosalaliitto". Se muodostui hänen puolustuspuheestaan oikeudessa ja siihen liitetyistä kirjeistä. Kansanedustaja ja Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Eero Kivelä, joka toimi Airon oikeusavustajana, salakuljetti tekstin ulos oikeudesta, toimitti aineiston käsikirjoitukseksi ja järjesti niin, että se julkaistiin kirjana 5 000 kappaleen painoksena: virsikirjan tekijä Aarne Björkbom latoi ja taittoi tekstin painovalmiiksi omalla ajallaan ja Uuden kirjapainon faktori Torsti Artkoski painoi, sitoi ja viimeisteli kirjan niin ikään omalla ajallaan ja vastuullaan. Paperitehdas Haarla lahjoitti tarvittavat materiaalit, ja valmista kirjaa myytiin "tiskin alta. Sisäministeri Yrjö Leino kauhistui moisen kirjan ilmestymistä ja määräsi sen takavarikkoon, mutta Valpon haaviin jäi vain 200 kirjaa – loput menivät jakeluun ja todella kuluivat kansan käsissä.
Airoa painostettiin asian johdosta kovin, ja vaikka SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja kumppanit vaativat Airolle "maanpetoksen ja esivallan herjaamisen" johdosta elinkautista ja koko omaisuuden takavarikkoa,[1] oikeuskansleri Toivo Tarjanne ei hyväksynyt vaatimuksia. Vielä pahemmin hän kimmastui kommunistien vaatiessa, että Airon kirjan hallussapidostakin olisi rangaistava vähintään elinkautisella pakkotyöllä.[2]
Kenraali Airo sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot "lievästä julkisen vallan solvaamisesta".
Aimo Aaltonen ei uskaltanut enempää edes yrittääkään painostaa asiassa, koska Eduskunnan puhemies K A Fagerholm raivostui hänelle tämän tapauksen johdosta uhaten porttikiellolla istuntosaliin käynnissä olevien valtiopäivien loppuajaksi. Aaltosesta tulikin edustajauransa loppuajaksi kaikkien puhemiesten silmätikku.
Koska oikeuskansleri asettui kommunisteihin nähden vastahankaan, alkuperäisen kirjan tuottoa ei edes yritetty takavarikoida: juonikkaasti ritari Kivelä järjesti Airoa syvästi kunnioittavien avuliaitten aseveljiensä avulla myynnin kädestä käteen, keräsi rahat, ja kun kulut oli vähennetty, vei loput eli hiukan yli puoli miljoonaa silloista markkaa (noin 900 euroa, ostovoimaltaan tosiasiassa paljonkin enemmän) kirjekuoressa Airolle. Näillä rahoilla peruskorjattiin lopulta kenraalin kotitilan, Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleen, navetta.
Alkuperäistä kirjaa on vielä kirjastoissa varastohyllyillä.
Kaikkien oikeusasteiden jälkeen tuli määräys poistaa tekstistä kuusi valtiota "solvaavaa" lausetta ja lopulta kirjasta julkaistiin hyvin paljon myöhemmin eli vuonna 1979 yksityistahon eli Helsingin Jääkiekkoilun Kannatusyhdistys ry:n toimesta noilla muutamilla lauseilla "siistitty" omakustanneversio nimellä Puolustustaisteluni v. 1947 – jossa jopa poistetut lauseet oli merkitty mustilla viivoilla.
Uusitun painoksen ilmestyminen vaiettiin äärilaidan taholla, mutta tätäkin kirjaa myytiin käsikaupassa ja muutamissa kyllin omapäisissä kirjakaupoissa, ja se herätti huomiota lukijakuntansa keskuudessa. Tänään sekin on harvinainen keräilykappale, jota on muutamia kirjastojen varastoissa. Teos julkaistiin vielä kolmantenakin painoksena vuonna 1984 nimellä Liikekannallepano, salaliitto.
Kenraali muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan. Jostain syystä hän käytti enimmän ajan vankeusaikansa asua eli sarkapuseroa, pussihousuja ja haitarivartisia nahkasaappaita, "jatsareita"; hänen hahmostaan Ristintaipaleen pelloilla ehti tulla paikkakunnan "maamerkki".
[muokkaa] Kansanedustajaksi
Kenraali Airo oli nimenomaan kotikunnassaan syvimmin kunnioitettuja hahmoja, siksi hän niin selvillä ääniluvuilla eduskuntaan aikanaan menikin vuonna 1958.
Vuosina 1958–1966 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana. Hänen pysyväksi muistomerkikseen jäi kaapelilaiva Putsaaren hankinnan mahdollistanut raha-asia-aloite, jonka hän arvovaltansa avulla junttasi läpi niin lähetekeskustelun, valiokuntien kuin suuren salinkin: kun kenraali korotti äänensä asian puolesta, jopa oppositio pysyi nolona hiljaa ja asia meni läpi lähes rutiininomaisesti. Asiaa helpotti huomattavasti se, ettei edes kenraalin henkilökohtainen vihamies Aimo Aaltonen uskaltanut hiiskahtaakaan vastaan: puhemies Fagerholmin hirmuinen viha olisi vaientanut hänet heti – ja vuoden 1961 eduskunnan hajottamiseen Aaltosen edustajaura päättyi yhtä kaikki.
[muokkaa] Myöhemmät vaiheet
Kenraali Airo kantoi presidentti Kekkoselle kaunaa vangitsemisestaan miltei loppuun asti, eikä sopua näkynyt ennen kuin vasta vuonna 1978, kun Kekkonen piti puheen, jossa hän selvitteli sodanjälkeisiä vaikeita aikoja, ja lopulta hän teki ratkaisevan eleen muuttaessaan 20.2.1981 kaikkien virallisten ritarikuntien suurmestarin ominaisuudessaan ritarikuntasääntöjä niin, että Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan korkeimpia kunniamerkkejä voitiin myöntää jälkikäteen myös sota-aikana merkittävissä tehtävissä olleille.
Samoin valtion protokollasääntöä muutettiin niin, että sota-aikana merkittävissä tehtävissä olleet sijoitettiin pysyvästi muiden yläpuolelle, eli heidän ohitseen menivät vain kulloisetkin eduskunnan puhemies ja pääministeri.
Tälle protokollalistalle sijoitettiin heti pääministerin jälkeen kolmanneksi eduskunnan pitkäaikaisin puhemies K. A. Fagerholm, neljänneksi sota-ajan pääministeri J. W. Rangell ja viidenneksi kenraali Airo.
Sen enempää Kekkonen ei ehtinyt (tai kehdannut) asiassa tehdä, mutta hänen seuraajansa Mauno Koivisto tarttuikin oitis tilaisuuteen ja myönsi Airolle äärimmäisen harvinaisen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera ensi tilassa eli 6.12.1982, joskaan jopa puolustusvoimien johdon, koko upseeri- ja aliupseerikunnan ja kaikkien maanpuolustusjärjestöjen jatkuvasti vaatimaa kolmatta kenraalinleijonaa ja tykistökenraalin arvoa Airolle ei hänkään suostunut myöntämään.
Syyksi presidentti Koivisto kertoi, että edelliset kaksi leijonaansa Airo oli saanut itseltään Mannerheimilta ja
»Jos oikea marsalkka ei täyttä kenraalinarvoa aiheelliseksi katsonut, niin mikä minäkään pelkkänä alikersanttina olisin sitä tekemään!»
Samaa perustetta Kekkonenkin oli käyttänyt, koska hän katsoi itsensä pelkäksi suojeluskuntakersantiksi eli olisi kokenut ylentämisen Marskin halventamisena.
Vangitsemisensa johdosta kenraali Airo piti ikuisesti omana tietonaan paljon sellaista, mitä Mikkelissä sota-aikana tapahtui tai päätettiin ja joka siis tulee jäämään ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi; kaikki häntä haastatella yrittäneet toimittajat ja kirjailijat, mm. Mauri Sariola, saivat aina saman vastauksen:
»Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille!»
Sen sijaan hän mielellään oikaisi erään sitkeän väärinkäsityksen joulukuulta 1940: hän oli paikalla ja aivan lähietäisyydellä, kun presidentti Kyösti Kallio sai halvauskohtauksen rautatieasemalla. Yleisesti puhutaan että presidentti olisi kuollut marsalkka Mannerheimin käsivarsille, mutta ei marsalkka olisi jaksanut kannatella kaksimetristä ja toistasataakiloista presidenttiä: otteen saivat ensimmäisenä adjutantti, eversti Aladár Paasonen ja silloinen eversti Airo – ja sitten juoksikin poliiseja ja suojeluskuntalaisia joka suunnalta avuksi!
[muokkaa] Hautajaiset
Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta vuonna 1985. Hänet on haudattu Ristintaipaleelle: hänen tuhkansa kätkettiin tykinhylsyssä kotipihaan rakennettuun kalliohautaan, johon kaksi vuotta myöhemmin seurasi myös uskollinen puoliso Aino Airo.
[muokkaa] Kirjallisuutta
Airon omat muistelmat
- Puolustustaisteluni v. 1947, 1979
Muiden kirjoittamia teoksia Airosta
- Erkki Salometsä: A.F. Airo, vaikeneva kenraali 1969
- Tauno Kuosa: A. F. Airo, Legenda jo eläessään. WSOY, 1979. ISBN 951-0-09591-5.
- Juhani Ruutu: A.F. Airo : vahva vaikuttaja 1987
- Martti Turtola: Aksel Fredrik Airo : taipumaton kenraali 1997
- Robert Brantberg: Sotakenraalit 1998
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Aksel Airo Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.
