The Quireboys
Wikipedia
| The Quireboys (1984–1993, 1995, 2002–) |
||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Tiedot | ||||||||||||
| Tyylisuunta: | rock | |||||||||||
| Tyylilaji: | hard rock | |||||||||||
| Kotipaikka: | Lontoo, Iso-Britannia | |||||||||||
| Laulukieli: | englanti | |||||||||||
| Sivusto: | http://www.quireboys.com | |||||||||||
| Jäsenet | ||||||||||||
|
||||||||||||
| Levy-yhtiöt | ||||||||||||
|
||||||||||||
The Quireboys on englantilainen hard rock -yhtye, joka on perustettu Lontoossa vuonna 1984. Yhtyeen perustamishetkellä nimi oli The Choirboys ja yhtye on tunnettu koko uransa ajan Yhdysvalloissa nimellä London Quireboys.
Yhtye nautti suurinta suosiota 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Heidän debyyttialbuminsa A Bit of What You Fancy sijoittuikin Ison-Britannian albumilistalla sijalle 2. Levyn suurin hitti Hey You sijoittui singlelistan sijalle 14. Vuonna 1993 laulaja Spike hajotti yhtyeen, sillä hän ajatteli heidän edustamansa musiikkityylin menneen pois muodista ja kuolleen kokonaan. The Quireboys perustettiin uudelleen vuonna 1995 muutamaa esiintymistä varten, mutta varsinainen paluu tapahtui vuonna 2001, kun laulaja Spike, kitaristi Guy Griffin ja basisti Nigel Mogg perustivat uuden kokoonpanon. Yhtye on nykyäänkin toiminnassa tuottaen uutta materiaalia ja esiintyen.
Yhtye on erityisen tunnettu laulaja Spiken raspiäänestä, jota on verrattu mm. Rod Stewartiin.[1] Yhtye on myös erityisen vahva live-esiintyjä. Tunnetuimpia kappaleita ovat "Hey You", "7 O'Clock", "You Don't Love Me Anymore", C'mon" sekä "King of New York".
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Jonathan Gray (Spike) muutti Newcastlesta Lontooseen kun hän oli vain 17-vuotias. Spike tapasi kitaristi Guy Baileyn baarissa Spiken isosiskon kautta. Heistä tuli kämppiksiä, mutta musiikkia he alkoivat soittaa vasta vuotta myöhemmin coveroiden Chuck Berryn kappaleita.
1980-luvun puolessavälissä kaksikko päätti perustaa rock'n'roll-yhtyeen nimeltä The Choirboys (kuoropojat). Nimi oli otettu samannimisestä elokuvasta, mutta he vaihtoivat melko pian nimen Queerboysiksi. Kokoonpanoon liittyi myös basisti Nigel Mogg, kosketinsoittaja Chris Johnstone sekä rumpali Paul Hornby.
The Queerboys alkoi rakentaa uraa esiintyen The Marquee Clubilla. Yhtyeen rumpali Paul Hornby kuitenkin lähti yhtyeestä perustaakseen Dogs D'Amourin, josta tuli myöhemmin Quireboysin ystäväyhtye. Hornbyn tilalle tuli Nick Connel (Coze). Vuonna 1987 yhtyeen kiistanalainen nimi (Queerboys, homopojat) alkoi haitata heidän uraansa ja aiheutti mm. keikkojen perumisia kun he kiersivät Andy McCoyn yhtyeen kanssa. Kun heidät otettiin Reading Festivaliin esiintymään sillä ehdolla että nimi vaihtuisi, he muuttivat sen The Quireboysiksi.
He julkaisivat singlet Mayfair ja There She Goes Again Survival Recordsin kautta. Tässä vaiheessa yhtyeeseen liittyi komppikitaristiksi Ginger, joka teki ensiesiintymisensä yhtyeen riveissä Hammersmith Odeonissa, jossa yhtye lämmitteli Guns N' Rosesia. Vuoden 1989 lopussa yhtye julkaisi singlen 7 O'Clock, joka nousi Ison-Britannian singlelistalle.
[muokkaa] A Bit of What You Fancy
Yhtye pyysi Sharon Osbournea manageriksi ja yhtye kiinnitettiin EMIlle. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa A Bit of What You Fancy, josta tulikin yhtyeen menestynein albumi. Vuonna 1990 komppikitaristi Ginger erotettiin ja hän perusti The Wildheartsin. Ginger korvattiin ex-Cradle Snatchers -kitaristilla Guy Griffinilla. Nauhoituksissa rumpali Cozea tuurasi Ian Wallace, joka on soittanut mm. Bob Dylanin yhtyeessä.
Albumi nousikin Ison-Britannian albumilistan sijalle 2 ja keräsi valtavasti hyviä arvosteluja, joissa yhtyettä verrattiin legendaarisiin brittirockyhtyeisiin sekä esiintyjiin, mm. Rod Stewartiin ja The Facesiin. Levyn äänimiehenä ja toisena tuottajana toimikin Stewartin kitaristi Jim Cregan.
Levyn saaman suosion myötä yhtye kiersikin seuraavan vuoden taukoamatta. Yhtye soittikin Yhdysvalloissa mm. LA Gunsin, Soundgardenin, The Crampsin sekä Iggy Popin kanssa. He soittivat Isossa-Britanniassa muutamia isoja keikkoja. Laulaja Spiken kotikaupungissa Newcastlessa he soittivat Rolling Stonesin lämmittelijänä ja kaksi kuukautta tämän jälkeen Aerosmithin lämmittelijänä 72 000 ihmisen edessä Monsters of Rock -festivaaleilla. Kiertue päättyi Japanissa, missä yhtye soitti uudenvuoden aattona 50 000 ihmiselle Tokyo Domella. Kiertueesta julkaistiin livealbumi "Recorded Around The World".
[muokkaa] Bitter Sweet & Twisted
Löydettyään uuden rumpalin Rudy Richmanin, he alkoivat työstää toista albumiaan, Bitter Sweet & Twistediä. Albumi julkaistiin v. 1993, mutta Grungen tullessa muotiin, suosio ei ollut suurta. Jopa Axl Rose kysyi yhtyettä lämmittelijäksi Guns N' Rosesin Use Your Illusion Tourille, mutta he tunsivat että heidän musiikkinsa oli pois muodista ja he päättivät hajottaa yhtyeen.
[muokkaa] The Quireboysin paluu
Yhtye perustettiin uudelleen soittamaan muutamia pieniä keikkoja 1990-luvun puolessavälissä, mutta varsinainen uusi kokoonpano tuli vasta 2002, jolloin yhtye julkaisi levyn "This Is Rock N' Roll". Yhtyeen viimeisin albumi on vuodelta 2004 "Well Oiled", joka menestyi kohtalaisesti.
[muokkaa] Jäsenet
- Spike - laulu
- Guy Griffin - kitara
- Nigel Mogg - basso
- Keith Weir - koskettimet
- Paul Guerin - kitara
- Pip Mailing - rummut
[muokkaa] Entiset jäsenet
- Guy Bailey - kitara
- Paul Hornby - rummut
- Chris Johnstone - basso, piano
- Nick "Coze" Connel - rummut
- Ginger - kitara
- Rudy Richman - rummut
- Tim Bewlay - kiertuebasisti
- Guy Hansen - kiertuerumpali
- Luke Bossendorfer - kitara
- Martin Henderson - rummut
- Kevin Savigar - kosketinsoittimet
[muokkaa] Diskografia
[muokkaa] Albumit
- A Bit of What You Fancy (1990)
- Bitter, Sweet & Twisted (1993)
- This Is Rock N' Roll (2001)
- Well Oiled (2004)
[muokkaa] Livealbumit
[muokkaa] Kokoelmat
- From Tooting to Barking, (1995)
- Double Album (A Bit of What You Fancy / Bitter, Sweet & Twisted),Uudelleenjulkaisu extrojen kera(1990)
[muokkaa] Singlet
| Nimi | Julkaisuvuosi | Sijoitus Englannin singlelistalla |
| Mayfair | 1987 | #95 |
| There She Goes Again | 1988 | #87 |
| 7 O'Clock | 1989 | #36 |
| Hey You | 1989 | #14 |
| I Don't Love You Anymore | 1990 | #24 |
| There She Goes Again | 1990 | #37 |
| Tramps & Thieves | 1992 | #41 |
| Brother Louie | 1992 | #32 |
| Last Time (Japan only release) |
1992 | |
| Tears in Heaven | 2005 |
[muokkaa] Videot
- Live At The Mean Fiddler, (2007)
[muokkaa] Aiheesta muualla
- The Quireboysin viralliset kotisivut
- The Quireboys Last.fm-sivustolla (englanniksi)
- The Quireboys MySpace-sivustolla (englanniksi)
