Pohjoinen jäämeri

Wikipedia

Pohjoinen jäämeri on Pohjoisnavan ympärillä oleva suuri merialue. Sitä voidaan pitää Atlantin valtameren suoranaisena jatkona, johon se liittyy Euroopan ja Pohjois-Amerikan välissä se on Atlantin valtameren suoranaisena jatkona. Beringinsalmi yhdistää sen Tyyneenmereen. Pohjoisen jäämeren pinta-ala noin 14 miljoonaa km². Meri on suurimmaksi osaksi jäässä vuodet ympäriinsä. Ilmaston lämpenemisen seurauksena pysyvän jääpeitteen alue pienenee ja vuoteen 2040 mennessä jääpeite voi kadota kesän ajaksi kokonaan.^[1]

Sisällysluettelo 1 Joet 2 Eläimistö ja luonnonvarat 3 Osameret 4 Virtaukset 5 Saaret 6 Satamat 7 Lähteet

[muokkaa] Joet

Aasian puolella mereen laskevat siperialaiset joet Ob, Jenisei ja Lena ja Pohjois-Amerikan puolelta Mackenzie, Back ja Coppermine. Lisäksi vettä mereen tulee Beringinsalmesta ja Atlantilta Golfvirran tuomana sekä sulavista jäätiköistä.

[muokkaa] Eläimistö ja luonnonvarat

Pohjoisen jäämeren eläimistö koostuu lähinnä kaloista ja merinisäkkäistä. Kaupalliseen hyödynnykseen ovat päätyneet lämpimämmän merenosan silli, turska ja kampela. Lisäksi tavataan hylkeitä ja monia valaslajeja, sekä jääkarhua. Hylkeet ja valaat kokivat melkein sukupuuton 1900-luvulla, kunnes niille säädettiin pyydystyskiintiöt. Itäisen Siperian rannikolla kaivetaan maasta tinaa ja Kanadan ja Alaskan rannikoilta pumpataan öljyä ja maakaasua. Lisäksi Huippuvuorilla kaivetaan kivihiiltä.

[muokkaa] Osameret

Lomonosovin harjanne jakaa Pohjoisen jäämeren kahteen pääaltaaseen: Ameraasian allas ja Euraasian allas.

Jäämeren reunameriä ja siihen liittyviä lahtia ovat:

• Barentsinmeri, joka sijaitsee Novaja Zemljan ja Kuolan niemimaan välissä. Nimetty löytäjänsä Willem Barentsin, hollantilaisen navigaattorin, mukaan.
• Vienanmeri, joka on Barentsinmerestä etelään Kuolan niemimaan itäpuolella työntyvä lahti.
• Karanmeri (Karskoje More), joka on Novaja Zemljan ja Taimyrin niemimaan välissä.
• Laptevinmeri
• Itä-Siperian meri, joka sijaitsee nimensä mukaisesti Itä-Siperian rannikolla.
• Tšuktšimeri
• Baffininlahti
• Beaufortinmeri.
• Norjanmeri
• Grönlanninmeri Grönlannin, Islannin ja Huippuvuorten välisellä alueella.

[muokkaa] Virtaukset

• Tärkein meren virtaus on Transpolaarinen virtaus, joka on pääasiallinen viilenneen meriveden kuljettaja Pohjois-Atlantille. Transpolaarinen virtaus jakautuu Grönlannin pohjoisrannalla. Osa sen vesistä purkautuu Kanadan arktisen saariston salmien läpi Labradorinvirtana, osa jatkaa etelään Itä-Grönlannin virtana. Sen voimakkuus vaihtelee suuresti.
• Beaufortinvirta (engl Beaufort gyre) on maailman pohjoisin meren virtaus, se sijaitsee suurelta osin jään alla. Se kiertää Beaufortin mereltä pohjoisnavalle kiertäen täyden kierroksen länteen päin Kesäisin sen kulkusuunta saattaa vaihtua.^[2] Sen liikkeet voidaan arvioida jään liikkeistä. Sen alueella pohjoinen meri on kylmin.
• Jäämeren rannikon virtaukset kulkevat itäänpäin, Golfvirran ja Kuroshion tuomat lämpimät vedet siirtyvät hidastuttuaan jäähtymään arktisiin virtauksiin.^[3]

[muokkaa] Saaret

Meressä on myös muutamia suurempia saarikeskittymiä. Norjan hallinnoimat Huippuvuoret (Svalbard, entinen Spitsbergen) sijaitsevat Norjan pohjoisrannikon ja pohjoisnavan välissä, ja Venäjään kuuluvat Novaja Zemlja ja Frans Joosefin maa (Zemlya Frantsa Iosifa) ovat Siperian rannikon pohjoispuolella. Pohjois-Amerikan pohjoisrannikolla on laaja Kanadan arktinen saaristo. Suurimmaksi osaksi jäätikön peittämä Grönlanti sekä tuliperäinen Islanti rajoittuvat pohjoisessa Jäämereen, etelässä Atlanttiin.

[muokkaa] Satamat

Venäjällä on muutamia satamia siellä, missä jätikkö ei ulotu merenrantaan saakka. Käytetyin näistä on Kuolan niemimaan kupeessa sijaitseva noin 380 000 asukkaan Murmansk, jossa on myös Venäjän sotilastukikohta, suuria kalanjalostamoja ja napa- ja merentutkimuslaitos.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Marika M. Holland, Cecilia M. Bitz, and Bruno Tremblay: Future Abrupt Reductions in the Summer Arctic Sea Ice 11.12.2006. NCAR. Viitattu 13.12.2006. (englanniksi)
2. ↑ http://www.agu.org/pubs/crossref/1989/88GL04100.shtml
3. ↑ http://carto.eu.org/article2411.html