Algot Untola
Wikipedia
Algot Untola, alun perin Algoth Tietäväinen, tunnetaan parhaiten Maiju Lassilana (28. marraskuuta 1868 Tohmajärvi – 21. toukokuuta 1918 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja lehtimies. Tietäväisten sukuun syntyneelle pojalle annettiin nimeksi Algoth, mutta hän muutti nimensä myöhemmin Algot Untolaksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lapsuus ja nuoruusvuodet
Untolan vanhemmat olivat maanviljelijä Jaakko Wilhelm Tietäväinen ja Maria Simontytär Hakulinen. Isä kuoli vuonna 1881 ja seuraavana vuonna Algotin äiti meni uusiin naimisiin. Uuden isäpuolen alkoholinkäyttö aiheutti kuitenkin perheelle ongelmia. Koulussa hyvin menestynyt Algot pääsi sukulaisten avustuksella 1887 Sortavalan seminaariin josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 23. elokuuta 1891.
[muokkaa] Pietarin vuodet ja opettajan ura
Untola toimi opettajana Raahessa, Kälviällä ja vuodesta 1893 lähtien Viipurissa mutta sitten hän vaihtoi alaa ja siirtyi vuonna 1900 puutavarakauppiaaksi Pietariin. Pietarin vuosinaan Untola meni 1903 naimisiin Therese Marie Johanna Küstring nimisen venäläisnaisen kanssa. Avioliitto päättyi kuitenkin nopeasti erään version mukaan siksi että Therese Marie olisi ollut hermafrodiitti, toisen version mukaan taas Untola jätti vaimonsa heti häiden jälkeen. Avioliitto pysyi kuitenkin muodollisesti voimassa vuoteen 1913 saakka, jolloin Untola sai virallisen eron.
Pietarissa Untola liittyi mukaan sosialistivallankumouksellisten toimintaan ja itse kertoi olleensa avustajana mukana Venäjän sisäministeriä von Plehweä vastaan 28. elokuuta 1904 tehdyssä pommiattentaatissa. Plehwen murhan jälkeen Untola pakeni Suomeen ja toimi opettajana ensin Lohjalla Lohjansaaren koulussa 1904–1905 ja sen jälkeen Kaustisella Vintturin koulussa 1905–1907.
Kaustisilla ollessaan Untola alkoi kirjoittaa suomalaisen puolueen Kokkola-lehteen heti vuoden 1905 suurlakon jälkeen ja seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa lehteen pakinoita Liisan Antti ja Maamies-nimimerkeillä. Näiden pakinoiden herättämän huomion vuoksi Untola palkattiin myöhemmin suomalaisen puolueen vaaliagitaattoriksi. Vuonna 1905 Untola oli tavannut Lohjalla leskirouva Olga Jasinskin jonka kanssa hän asui yhdessä vuoteen 1907 saakka. Suhde päättyi kun parin yhteinen lapsi kuoli ja Jasinski kaatoi rikkihappoa Untolan sukupuolielimille.
[muokkaa] Kirjailijana
Opettajan toimen jätettyään Untola työskenteli ensin suomalaisen puolueen agitaattorina Vaasan läänin pohjoisessa ja itäisessä vaalipiirissä ja sitten vuosina 1908-1909 Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Untola aloitti kirjailijanuransa julkaistuaan keväällä 1909 osittain omaelämäkerrallisen Harhama-romaaninsa.
Untola kirjoitti monilla taiteilijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen. Untolan tunnetuimmat teokset ovat Irmari Rantamalan nimellä 1909 julkaistu Harhama ja Maiju Lassilan nimellä vuonna 1910 ilmestynyt Tulitikkuja lainaamassa. Untola kieltäytyi ottamasta vastaan jälkimmäisestä kirjasta voittamaansa valtion palkintoa. Asuessaan Kouvolassa Untola kirjoitti vuosina 1911-1912 useita näytelmiä kuten Kun lesket lempivät, Kun ruusut kukkivat, Luonnonlapsia ja Nuori mylläri. Pelkästään 1912 Untola julkaisi 9 kirjaa eri salanimillä. Kaikkiaan Untola kirjoitti eri nimillä yli 20 kirjaa, viimeisen kirjansa Turman talo hän julkaisi 1916 Irmari Rantamalan nimellä.
[muokkaa] Työmies-lehden toimittajana
Untola kannatti aluksi Suomalaista puoluetta, mutta riitaantui ja liittyi SDP:hen. Kesällä 1916 Untola kirjoitti Työmies-lehteen kolme "Porvarikirjettä", jotka olivat hänen jäähyväisensä suomalaiselle puolueelle.
Syksystä 1917 lähtien Työmies-lehden vakituisena avustajana ja sittemmin toimittajana toiminut Untola oli sisällissodassa punaisten puolella. Hänet vangittiin Helsingin valtauksen jälkeen, ja hän kuoli 21. toukokuuta 1918 epäselvissä olosuhteissa. Häntä oltiin kuljettamassa Helsingistä laivalla Santahaminaan teloitettavaksi. Jotkut tahot väittävät Untolan hypänneen veteen aikeinaan pako. Toiset sanovat, että Untola olisi ammuttu laivan kannelle ja sitten heitetty veteen. Leo Lindstenin kirjassa Maiju Lassila - legenda jo eläessään on Untolan viimeisistä vaiheista seuraava kuvaus:
»Merikapteeni evp. Sten Lille kertoi myös, että etappipataljoonan teloitusryhmät valittiin vapaaehtoisista. Hän ei ollut itse ilmoittautunut joukkoon 21. toukokuuta, mutta kuului etappipataljoonaan ja oli Katajanokan vankilan pihalla sinä aamuna, jolloin Untola tuotiin laivalle kuljetettavaksi. Lillen mukaan Untola oli 'pieni mies, joka oli pukeutunut suureen päällystakkiin'. Salmen ja Gunnar Björlingin (1887–1961) lisäksi laivalla olleiden vartiomiesten joukossa olivat ainakin Wolmar Henrik Ståhlberg (1887–1940; myöh. mm. Turun kuritushuoneen 2.apulaisjohtaja) ja Viljo Numminen (1896–1960; myöh. korkeimman oikeuden oikeusneuvos). Saamani tiedonannon mukaan juuri Ståhlberg olisi tuupannut Untolan laivalta mereen. Viljo Nummisen osuudesta eivät hänen vaimonsa ja poikansa, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ja Uuden Suomen päätoimittaja Juha Numminen, tienneet enemmän kuin sen, että hän kuului valkokaartin 1.pataljoonaan ja oli siten yksi Tehtaankadun kansakoululta laivalle komennetuista vartijoista.»
Leo Lindsten, Maiju Lassila - legenda jo eläessään, s.256. WSOY 1977.
Algot Untola haudattiin teloitettujen punaisten joukkohautaan Santahaminaan. 1925 Suomen armeija perusti sikalan hautapaikalle. Vuonna 1943 Untolan jäännökset siirrettiin Santahaminasta Helsingin Hietaniemen hautausmaahan.
[muokkaa] Teokset
- Nimellä Irmari Rantamala
- Harhama ja Martva. Kustannus Oy Kansa 1909.
- Israelitar. Otava 1913.
- Kuoleman rajoilla. Otava 1915
- Turman talo. Kustannus Oy Kirja 1917.
- Totuuden nimessä. Kansankulttuuri 1948.
- Viimeiset kirjoitukset. Love 1977
- Nimellä Maiju Lassila
- Tulitikkuja lainaamassa. Kustannus Oy Kansa 1910.
- Pirttipohjalaiset. Kustannus Oy Kansa 1911.
- Kun lesket lempivät. Arvi A. Karisto 1911.
- Pojat asialla. Kustannus Oy Kansa 1912.
- Luonnon lapsia. Kustannus Oy Kansa 1912
- Nuori mylläri. Kustannus Oy Kansa 1912
- Tytöt talosilla. Kustannus Oy Kansa 1912
- Rakkautta. Arvi A. Karisto 1912.
- Elämän vaihteessa. Arvi A. Karisto 1912.
- Pekka Puavalj. Arvi A. Karisto 1912.
- Jussi Puranen. Arvi A. Karisto 1912.
- Kun ruusut kukkivat. Arvi A. Karisto 1912.
- Manasse Jäppinen. Kustannus Oy Kirja 1912.
- Kilpakosijat. Kustannus Oy Kirja 1913.
- Isä ja poika. Otava 1914.
- Liika viisas. Arvi A. Karisto 1915.
- Iivana. Kustannus Oy Kirja 1915.
- Kuolleista herännyt. Otava 1916.
- Mimmi Paavaliina. Arvi A. Karisto 1916.
- Mestari Nyke. Otava 1917.
- Ikiliikkuja. Otava 1962.
- Portto – Syntinen nainen. Hilden 2002.
- J. I. Vatanen
- Avuttomia. Otava 1913.
[muokkaa] Algot Untolan teoksiin perustuvia elokuvia
- Tulitikkuja lainaamassa, ohjaus Toivo Särkkä. 1938
- Nuori mylläri, ohjaus Valentin Vaala. 1958
- Tulipää, ohjaus Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. 1980 (Harhama-romaanin pohjalta)
- Tulitikkuja lainaamassa, ohjaus Risto Orko ja Leonid Gaidai. 1980
[muokkaa] Tulipää
Tulipää 1980 on Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon ohjaama elämäkertaelokuva Algot Untolasta. Elokuva perustuu osittain Untolan Irmari Rantamala -nimellä julkaisemaan Pietarin ajoista kertovaan elämäkertateokseen. Elokuva keskittyy kuvaamaan Untolan elämän poliittista vaihetta sivuttaen kokonaan hänen Maiju Lassila -hahmonsa. Elokuva voitti neljä Jussi-palkintoa, parhaasta naispääosasta ja parhaasta kuvauksesta sekä parhaasta ohjauksesta ja parhaasta työryhmästä. Elokuva oli myös Kultainen Palmu -ehdokkaana Cannesin elokuvajuhlilla. Untolaa elokuvassa näytteli Asko Sarkola ja hänen rakastettuaan Olga Ensempiota Rea Mauranen. Elokuvan kuvauksesta vastasi Kari Sohlberg.
[muokkaa] Huomionosoituksia
- Joensuun Kanavapuistossa, vanhan kirjan edustalla on Maiju Lassilan muistomerkki Kolmijakoinen muusa (Nina Terno 1973).
- Tohmajärven kirkonkylän yläasteen koulun nimi on Tietäväisen koulu.
- Tohmajärven kesäjuhlan nimi on Potsipäivät, Tulitikkuja lainaamassa -romaanin Vatasen potsin eli porsaan mukaan.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Elsa Erho: Maiju Lassila : kirjallishistoriallinen tutkimus, väitöskirja. Turun yliopisto 1957
- Leo Lindsten: Maiju Lassila - legenda jo eläessään. WSOY 1977
- Marko A.Hautala: Liisan Antin aikaan. Algot Untolan Kaustisen-vuosi ja Kokkola-lehden kirjoitukset 1905–1906. Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2006 ISBN 952-9505-55-8
