Suomen sota

Wikipedia

Tämä artikkeli tai osio loppuu kesken ja tarvitsee laajennusta. Tarkennus: Artikkeli ei käsittele lainkaan toista sotavuotta eikä rauhantekoa/seurauksia

Suomen sota
Osa Napoleonin sotia
Edelfeltin maalaus Porilaisten marssi, joka kuvaa tunnettua Porin rykmenttiä. Edelfelt teki virheen malatessaan sotilaille vanhemmat sotapuvut kuin tuolloin oli todellisuudessa käytössä.
Päivämäärä: helmikuu 1808 – syyskuu 1809 Paikka: Suomi ja Länsi-Pohja Casus belli: Ruotsin pakottaminen mannermaansulkemukseen Tilsitin sopimuksen mukaisesti Lopputulos: Venäjän voitto, Suomi Venäjän vallan alle Vaikutukset: Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Kustaa IV Aadolf joutui luopumaan kruunusta, ja Ruotsin tosiasialliseksi hallitsijaksi nousi marsalkka Jean-Babtiste Bernadotte.
Taistelijat
Venäjä	Ruotsi
Komentajat
Friedrich Wilhelm von Buxhoevden	Wilhelm Mauritz Klingspor Carl Johan Adlercreutz Georg Carl von Döbeln
Vahvuudet
n. 24 000 sotilasta sodan alussa, lopussa yli 55 000 sotilasta	n. 13 000 suomalaista sotilasta, n. 8 000 ruotsalaista sotilasta, lopussa yli 36 000 sotilasta
Tappiot
Ainakin 10 000	Ainakin 7 000
Kaatuneissa ainoastaan taisteluissa kuolleet. Valtaosa kuolleista menehtyi kuitenkin huonoon huoltoon.
Suomen sodan taistelut Kalmalahti – Yppäri – Siikajoki – Revonlahti – Pukkila – Lapua – Kauhajoki – Alavus – Karstula – Kuortane – Ruona – Salmi – Juutas – Oravainen – Koljonvirta – Hörnefors – Sävar – Ratani

Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808–1809. Sodan syynä oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.

Sodan seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa ja samalla Suomen hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjällä ei ollut vielä ennen sotaa aikomusta liittää Suomea osaksi keisarikuntaa, sillä sodan syynä oli vain Ruotsin pakottaminen kauppasaartoon Britanniaa vastaan, minkä toteuduttua Suomen miehittäminen voitaisiin lopettaa. Päätös Suomen tulevaisuudesta tehtiin kuitenkin pian sodan alettua, maaliskuun aikoihin. Venäjän pääkaupunki Pietari oli vaarallisen lähellä Ruotsin itärajaa, joka kulki vuoden 1742 jälkeen Kymenlaaksossa. Liittämällä Suomen alueisiinsa Venäjä sai suojaa Pietarille ja Suomenlahden merenkululle.

Sisällysluettelo 1 Sodan taustat 1.1 Sodat Euroopassa 1789–1807 1.2 Tilsitin sopimus 1807 1.3 Ajautuminen kohti sotaa 2 Osapuolten armeijoiden koostumus 2.1 Ruotsin armeija 2.2 Venäjän armeija 2.3 Ryhmitykset sodan alussa 3 Ensimmäinen sotavuosi 3.1 Helmi-maaliskuu 3.2 Sota uhkaa laajeta kolmelle rintamalle 3.3 Perääntymisvaihe huhti-toukokuussa 3.4 Viaporin piiritys 3.5 Vastahyökkäyksen alustus huhti-toukokuussa 3.6 Kesän taistelut 3.7 Syksyn perääntyminen 3.8 Loppuvuosi 4 Toinen sotavuosi 5 Sodan seuraukset 6 Komentajia 7 Lähteet 7.1 Viitteet 8 Katso myös 9 Kirjallisuutta 10 Aiheesta muualla

[muokkaa] Sodan taustat

[muokkaa] Sodat Euroopassa 1789–1807

Ranskan suuren vallankumouksen (1789) seurauksena Euroopassa alkoi 1800-luvulle asti kestänyt sotaisa aikakausi. Ennen vuotta 1803 Euroopassa oli perustettu kaksi liittokuntaa, joiden tarkoituksena oli saada juuri perustettu Ranskan tasavalta kukistettua. Napoleon onnistui kukistaa ensimmäisen liittokunnan ja pakotti Itävaltalaiset hyväksymään Campo Formion rauhan, johon sota päättyi. Vuonna 1798 muodostettiin kuitenkin uusi liittokunta, johon kuuluivat muun muassa Iso-Britannia, Venäjä ja Itävalta. Napoleon oli ollut yksi avaintekijöistä Ranskan voitossa ensimmäistä liittokuntaa vastaan. Nyt Napoleon oli kuitenkin sotimassa Egyptissä. Ranskan armeija koki kovia tappioita sodan alkuvaiheessa. Napoleon palasi Egyptistä vuonna 1799 ja ensitöikseen uudisti koko Ranskan armeijan ja Ranskan sotaonni kääntyi. Ranska pystyi torjumaan myös toisen liittokunnan pyrkimykset ja sota loppui vuonna 1802.

Rauhaa ei kestänyt kauan, sillä Britannia epäili Ranskan elättelevän valtapyrkimyksiä ja seurausi huolestuneena Ranskan hyökkäyksiä Sveitsiin ja Saksaan vuosina 1801–02. Britannia aloitti sodan Ranskaa vastaa toukokuussa 1803. Sodan alettua Napoleon alkoi kerätä armeijaa Britanniaan tehtävää maihinnousua varten. Kesken vaativien maihinnoususuunnitelmien Napoleon kuuli Ison-Britannian, Itävallan, Preussin, Ruotsin ja Venäjän muodostaneen Ranskaa vastaan kolmannen liittokunnan. Vielä kesäkuussa 1805 Napoleon elätteli toiveita Britannian miehityksestä, liittokunnasta huolimatta. Pian hän kuitenkin ymmärsi, ettei Ranskan armeija ollut tarpeeksi suuri Britannian miehittämiseen ja maihinnousuun tarkoitettu armeija siirrettiin sotimaan Ranskan länsiosiin muita liittokunnan valtioita vastaan. Ranska kukisti vuonna 1806 Preussin ja Venäjä kärsi tappion Eylaun ja Friedlandin taisteluissa.

[muokkaa] Tilsitin sopimus 1807

Venäjän tsaari Aleksanteri I joutui hakemaan neuvotteluratkaisua Ranskan kanssa, sillä sen armeijan voimavarat alkoivat heiketä. Aleksanteri I ja Napoleon solmivat niin sanotun Tilsitin sopimuksen 7. heinäkuuta vuonna 1807 Niemen-jokeen ankuroidulla lautalla.

Sopimuksessa solmittiin rauha Venäjän ja Ranskan välillä, mutta siinä sovittiin myös osapuolten välinen liitto. Liiton avulla Napoleon sai aiemmin vastahakoisena olleen Venäjän Englannin mannermaasulkeeseen mukaan. Sopimuksen perusteella Venäjä sitoutui välittämään rauhaa Ranskan ja Englannin välille. Edelleen, mikäli rauhantunnustelut epäonnistuisivat, Venäjä katkaisisi diplomaattisuhteensa Lontooseen ja tarvittaessa painostaisi mannermaasulkemukseen sitoutumattomat Portugalin, Tanskan ja Ruotsin mukaan saartoon, tarvittaessa voimakeinoin. Tässä vaiheessa Napoleon on todennäköisesti myös viitannut Venäjän mahdollisuuteen valloittaa itselleen Suomi. Myöhemmin Napoleon toisti ehdotuksensa myös kirjeitse. Venäjä ei ollut kiinnostunut niinkään köyhästä Suomesta, sitä vastoin Venäjää kiinnosti Etelä-Euroopan Balkanin alue, mikä taas ei ollut Napoleonin mieleen.

Ruotsi sai kuitenkin nopeasti tietoonsa Tilsitin sopimuksen sisällön ja sen johdosta Ruotsi katkaisi Ranskan kanssa solmitun aselevon 1. elokuuta 1807. Tämän jälkeen Ranska miehitti Ruotsille kuuluneen Pommerin alueen, joka oli ollut tärkeä strateginen alue aiemmissa sodissa. Ruotsi ehti evakuoimaan Pommerissa olleet joukot Skåneen.^[1] Pelkästään evakuomista pidettiin jo puolena voittona. Ruotsi otti ulkopolitiikassaansa vuonna 1807 suunnan, jota sävytti luja uskollisuus Britanniaa kohtaan. Nyt Britannia pääministeri Georg Canningin johdolla osoitti vastaavaa lojaaliutta Ruotsia kohtaan hyökkäämällä Tanskan Själlandiin. Tarkoituksena oli tuhota Tanskan sotalaivasto ja estää Tanskan liittoutuminen Ranskan kanssa.^[1] Britit tulittivat kolmena yönä 2.–4. syyskuuta 1807 Kööpenhaminaa, joka antautui lopulta 7. syyskuuta. Hyökkäyksen seurauksena Tanska kuitenkin haki suojaa Ranskalta ja allekirjoitti Tilsitin sopimuksen lokakuun lopulla. Ruotsi joutui nyt syvemmälle ahdinkoon, sillä sitä uhattiin nyt kolmelta rintamalta; idässä Venäjä, etelässä Tanskan ja Ranskan armeijat ja lännessä Norja, joka kuului tuolloin Tanskalle.^[1]

[muokkaa] Ajautuminen kohti sotaa

Kustaa IV Aadolf oli inhonnut alusta alkaen Napoleonia ja viha syveni entisestään syyskuussa 1807, kun hän väitti Napoleonin olevan Ilmestyskirjan ennustama peto. Ruotsin ulkopolitiikka pysyi ennallaan. Britannian arvostus Ruotsia kohtaan liittolaisena kasvoi vuoden loppuun mennessä. Britannia päätti tarjota ainoalle liittolaiselleen yhä enemmän tukea, jotta Ruotsi kykenisi jatkamaan sotaponnisteluja. Ruotsi oli pyytänyt Britannialta tukea kahta miljoonaa puntaa, mutta sai 1,2 miljoonaa puntaa sekä lisäksi amiraali Hyde Parkerin komentaman laivasto-osaston Göteborgin edustalle. Sopimus Britannian apumaksuista Ruotsille allekirjoitettiin helmikuussa 1808.

Ruotsin kannalta oli tärkeintä se, mitä Venäjä ja Ruotsin kuninkaan lanko Aleksanteri I^[1] aikoi tehdä. Venäjä ei ollut erityisen kiinnostunut Suomesta eikä se juurikaan halunnut edes sotaa^[1]. Venäjä katsoi, että sota hyödyttäisi liian paljon Ranskaa. Napoleonin painostus Venäjää kohtaan oli kuitenkin erittäin suurta, sillä se halusi aloittaa sodan Britannian ainoata liittolaista kohtaan mahdollisimman nopeasti.

Kustaa IV Adolf sai Venäjän tsaari Aleksanteri I:ltä kirjeen, jossa hän tiedustelee miten Ruotsi aikoisi asennoitua Britannian vastaiseen mannermaasulkeeseen ja mitä toimenpiteitä se aikoisi tehdä puoluettomuutensa ylläpitämiseksi. Aleksanteri I ehdotti Ruotsille liittoa, minkä nojalla Itämeri julistettaisiin Britannialta suljetuksi mereksi. Ruotsi ei suostunut ehdotukseen, sillä Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei halunnut tukea vallananastajana pitämäänsä Napoleonia. Marraskuun lopussa 1807 julisti Venäjä sodan Britannialle ja uudisti vaatimuksensa Ruotsille yhteistoimiin Itämeren sulkemiseksi briteiltä. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei vastannut heti, koska britit olivat purjehtineet pois Juutinraumalta Själlannin antautumissopimuksen mukaisesti Tanskan laivasto mukanaan. Näin ollen brittilaivasto ei enää ollut läsnä Etelä-Ruotsin suojana kuten vielä syksyllä 1807. Harkinta-ajan jälkeen Ruotsi antoi 21. tammikuuta 1808 Venäjälle jälleen kielteisen vastauksen, jonka jälkeen Venäjä ryhtyi laatimaan uhkavaatimusta Ruotsille.

Vaikka Venäjän johto epäröi sodan aloittamista Ruotsia vastaan, oltiin sotavalmisteluissa jo pitkällä. Venäjä muun muassa sabotoi Ruotsin Itämeren kauppaa. Venäläiset johti Ruotsin Pietarin lähettilästä Curt von Stedingkiä harhaan, mutta tämä kuitenkin näki huijausten lävitse ja aavisti tilanteen olevan ajautumassa kohti sotaa Venäjän ja Ruotsin välillä. 23. tammikuuta 1808 hän raportoi Ruotsiin, että sota oli lähes varmasti tulossa ja suositteli varautumaan tämän varalta.^[1]

Ruotsin ja Venäjän välien kiristymisen vuoksi Suomen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor oli käsketty Ruotsiin neuvotteluun salaisen sota-asiain valmistelukunnan puheenjohtajaksi. Valmistelukunnan hyväksymien periaatteiden mukaisesti Suomi ei saisi apua Ruotsista ja Ruotsin armeijan Suomessa oli selvittävä omillaan. Venäläisten menestyessä oli joukkojen ahtauduttava Suomenlinnan (silloin Sveaborg) ja Svartholman linnoituksiin sekä muiden olisi vetäydyttävä Pohjanmaalle odottamaan meren sulamista ja vahvistuksia Ruotsista.

Suomen ylipäällikön sijainen, kenraaliluutnantti Carl Nathanael af Klercker sen sijaan valmistautui puolustukseen jo rajalta ja antoi 1. helmikuuta 1808 liikekannallepanokäskyn. 6. helmikuuta 1808 Suomen ylipäällikkö ja kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor lähti paluumatkalle Suomeen Tornion kautta. Hän otti ylipäällikkyytensä takaisin 1. maaliskuuta 1808 ja salaisen sota-asiain valmistelukunnan päätösten mukaisesti ei varsinaiseen vastarintaan ryhdytty, vaan suunnitelman mukainen peräytyminen Pohjanmaalle alkoi.

Venäjä jätti 17. helmikuuta 1808 Ruotsille uhkavaatimuksen, jossa todettiin, ettei Ruotsi ollut suostunut liittoon, vaan vaatinut ranskalaisia joukkoja poistettaviksi Itämeren rannikoilta sekä mannermaasulkemukseen liitettyjen Saksan satamien avaamista Britannian kanssa käytävälle kaupalle. Ruotsin Britannian kanssa vaalimien neuvotteluyhteyksien vuoksi Venäjä totesi, ettei se voi katsoa Ruotsia puolueettomaksi valtioksi Britannian kanssa käytävän sodan osalta, vaan Venäjän oli ryhdyttävä toimiin etunsa turvaamiseksi.

[muokkaa] Osapuolten armeijoiden koostumus

Pääartikkeli: Luettelo Suomen sodan joukoista

[muokkaa] Ruotsin armeija

Kaarle XI armeijan uudistuksen seurauksena Ruotsille luotiin järjestelmä pysyvän armeijan ylläpitämiseksi. Kahden tai useamman ruotutilallisen oli ylläpidettävä yhtä sotilasta varusteineen. Vastapalvelukseksi valtio takasi verohelpotuksia. Järjestelmä kuitenkin osoittautui riittämättömäksi Ruotsin sotaponnistuksissa ja järjestelmä oli hiljalleen vanhenemassa, sillä Euroopassa kehitys kulkeutui kohti asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa. Ruotsissa kokeiltiin nostoväkeä, mutta yritys ei juuri täyttänyt odotuksia.

Ruotsin armeijan rakennetta Suomen sodan aikana on melko hankala hahmottaa, sillä sen koostumus vaihtui useasti. Maavoimien tukena oli sotalaivasto, jonka päätukikohta oli Ruotsin Karlskronassa, ja saaristolaivasto, joka oli ryhmitelty viiteen eskaaderiin. Suurin eskaaderi oli niin sanottu Suomen eskaaderi, jonka tutkikohta sijaitsi Viaporissa. Toinen olennainen saaristolaivastoin eskaaderi oli Tukholman eskaaderi.^[2]

Maavoimat oli jaettu kolmeksi armeijaksi, joiden nimet olivat Läntinen armeija, Eteläinen armeija ja Suomen armeija. Näiden lisäksi sodan aikana muodostui neljäs Rannikkoarmeija, jonka tehtävänä oli Ruotsin rannikon puolustaminen venäläisiä maihinnousijoita vastaan. Ahvenanmaan saaristossa toimi jonkin aikaa myös Eteläinen Suomen armeija, jonka oli tarkoitus nousta maihin Lounais-Suomesta kesällä 1808.^[2]

Ruotsin armeijan sotilaat olivat kotoisin ympäri kuningaskuntaa. Tämä tarkoitti sitä, että sotilaiden joukosta löytyi niin ruotsia kuin suomeakin puhuvia. Upseeristo oli lähes kokonaan ruotsinkielinen ja käskyt annettiin ruotsiksi. Tämä taas toi mukanaan kielellisiä ongelmia, sillä Suomen armeija koostui pääosin Suomessa rekrytoiduista suomalaisista sotilaista. Tämän takia kielitaito ei välttämättä ollut suomen kieltä laajempi. Upseerien oli näin opeteltava suomea tai heidän piti hankkia sopiva tulkki. Ruotsin armeijassa sotilaiden ikäjakauma keskittyi noin 40-vuotiaisiin, mutta mukana oli nuorempia ja muutamia 60-vuotiaitakin.^[3] Ikäerot aiheuttivat ongelmia muun muassa marssimisnopeudessa.

Ruotsin armeijan sotilaan varustukseen kuului univormu, joka koostui asetakista, housuista, liivistä, kengistä, sukista, paidasta, kaulaliinasta ja niin sanotusta kapotista eli pitkästä harmaasta päällystakista. Ruotsin maavoimilla oli käytössään monenlaisia musketteja, mutta kaikkien kaliiperi oli sama 20,04 mm, joten samoja panoksia voitiin käyttää eri musketeissa. Musketin pituus oli 1,5 m ja pistimen pituus oli 70 cm. Musketin massa oli 5 kilogrammaa, joten sitä oli hankala käsitellä metsäisessä maastossa. Lisäksi miehistöllä oli hukari eli upseerimallia lyhyempi miekka. Tykistön varustukseen kuului kolmi- ja kuusinaulaiset kanuunat. Suomen armeijassa käytettiin yleisimmin kevyempiä kolminaulaisia, sillä niiden liikuttaminen maastossa oli kevyempää.^[4]

Ruotsin jokaisessa armeijassa käytettiin erilaisiin alaosastoihin. Armeijat jaettiin osastoihin, jotka rakentuivat useista prikaateista, jotka vastaavasti edelleen jalkaväen pataljoonista , ratsuväen yksiköistä ja tykistöpattereista. Suurimman osan ajasta Suomen sodassa Wilhelm Mauritz Klingsporin luotsaama Suomen armeija oli jaettu kuuteen prikaatiin sekä Oulun varuskuntaan ja Fiendtin erillisjoukkoon. Myöhemmin Suomen armeijan peräännyttyä Länsipohjaan se yhdistettiin Ruotsin armeijan Pohjoiseen osastoon. Yhdistymisen seuraksena syntyneestä armeijasta alettiin käyttää nimeä Pohjoinen armeija.^[2]

[muokkaa] Venäjän armeija

Venäjän armeijan koko oli Ruotsin armeijaan verrattuna ylivertainen. Suomen sodan alussa Venäjä asetti rintamalle noin 24 000 sotilasta, mikä oli lähes kaksinkertainen Ruotsin armeijan sotilaiden lukumäärään verrattuna. Tämän lisäksi sotilaat olivat saaneet reilusti kokemusta Napoleonia vastaan sodituissa sodissa. Venäjän armeija oli luonteeltaankin huomattavasti ammattimaisempi, sillä sotilaiden palvelusaika oli 25 vuotta. Tänä aikana suurin osa sotilaista tosin kuoli sairauksiin tai taisteluissa.^[5]

Armeijan varustus oli hyvin samanlainen kuin Ruotsillakin, tosin varustusta oli kehitetty käytännöllisempään suuntaan vuosina 1805–07 käytyjen sotien tuloksena. Aleksanteri I ei esimerkiksi hyväksynyt sotilaiden käyttävän puuteria tai pitävän pitkiä kiharoita, jotka olivat Paavali I:n aikaisia. Sotílaan varustukseen kuuluivat huopalakki, tummanvihreä hännystakki, valkoiset housut, saappaat sekä mantteli. Venäjän maavoimilla oli käytössään Ruotsin tapaan musketti, mutta tämän lisäksi myös miekka ja pistin, joka oli ruotsalaista pistintä lyhyempi. Ratsuväen sotilaat olivat varustettu pistoolein, sapelein ja karbiinein. Tykistössä venäläisillä oli raskaampia, jopa 12 naulan, kanuunoita.^[5]

Venäjä otti käyttöönsä vuonna 1806 Ranskan mallin mukainen divisioonajako. Jaon ajatus oli sama kuin Ruotsilla prikaattien suhteen eli oli luotava mahdollisimman monipuolisia yksikköjä, jotka kykenisivät toimimaan täysin itsenäisesti. Venäjän armeijan divisioona koostui neljästä tai viidestä jalkaväkirykmentistä, yhdestä tai kahdesta jääkärirykmentistä ja kolmesta ratsuväkirykmentistä, tykistöprikaatista, pioneerikomppaniasta ja kasakkaosastosta.^[5]

Venäjä oli nimittänyt pohjoista rintamaa varten kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin ylipäälliköksi joulukuussa 1807. Hänelle oli luvattu myös kenraalikuvernöörin paikka Suomen tultua valloitetuksi. Hän sai neuvonantajakseen Göran Magnus Sprengtportenin ja siviilikanslian päälliköksi Sprengtportenin tapaan Anjalan liittoon osallistuneen ja Venäjän ulkoasiainkollegion virkamieheksi nimitetyn kapteeni Gustav Wilhelm Ladaun sekä Viipurin alueen kuvernöörin Nikolai Jeminin. Sprengtporten oli Venäjän armeijan kannalta tärkeä henkilö, sillä hän oli jo aiemmin suositellut venäläisille talvista sotaa Ruotsia vastaan.^[5]

[muokkaa] Ryhmitykset sodan alussa

Sprengtportenin suunnitelman mukaisesti venäläiset joukot olivat jakautuneet kolmeen osastoon. Pohjoista Heinolaan ja sieltä Etelä- ja Pohjois-Savon kautta Pohjanmaalle Suomen manneryhteydet Ruotsiin Torniossa katkaisevaksi tarkoitettua 5. divisioonaa komensi kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov. Keskimmäistä Salpausselkää pitkin Hämeenlinnaan ja lopulta Turkuun hyökkääväksi tarkoitettua 21. divisioonaa komensi Pjotr Ivanovitš Bagration. Eteläistä rannikkoa sekä rantatietä pitkin Suomenlinnaan ja Helsinkiin sekä sittemmin Turkuun eteneväksi tarkoitettua 17. divisioonaa Aleksei Ivanovitš Gortšarov.

Sodan syttyessä Suomen ruotujakoarmeijassa oli jalkaväkeä 13 000 miestä josta täydennysväkeä (reserviä) 4050 miestä. Näiden lisäksi oli ruotuväkijärjestelmän ulkopuolisia, värvättyjä joukkoja yhteensä 6400 miestä. Täydennykseksi sodan aikana muodostettiin muutama pienempi joukko-osasto vapaaehtoisista ja lisäväenotosta, joukossa Viaporissa antautuneita ja kotiin päästettyjä sotilaita. Ruotsi pelkäsi hyökkäystä Tanskan suunnasta ja täten emämaasta saatiin tänne ainoastaan joitakin vähäisiä ruotsalaisia osastoja. Pohjois-Karjala oli miltei kokonaan vain ns. talonpoikaisjoukkojen hoidossa, mutta nämä suoriutuivat tehtävässään erinomaisesti viivyttäen vihollista useita kuukausia vajavaisella aseistuksellaan.

Sodan alkuvaiheessa Ruotsilla oli Suomessa kolme prikaatia. Eversti August Fredrik Palmfeltin komentama 1. prikaati, joka oli sijoitettuna Loviisan seudulle ja vahvuudeltaan oli noin 3 000 sotilasta, eversti Carl Johan Adlercreutzin komentama 2. prikaati, joka oli sijoitettuna nykyiselle Lahden seudulle ja oli vahvuudeltaan noin 4000 sotilasta sekä eversti Johan Adam Cronstedtin komentama 3. prikaati, joka oli sijoitettuna Savoon ja vahvuudeltaan 3 800 sotilasta. Venäläisten hyökätessä ainoastaan 3. prikaati Savossa oli täysivahvuisena liikekannallepantuna.

[muokkaa] Ensimmäinen sotavuosi

[muokkaa] Helmi-maaliskuu

Katso myös: Kalmanlahden taistelu, Jynkän taistelu

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf antoi helmikuun ensimmäisenä päivänä armeijansa suomalaisille rykmenteille liikekannallepanokäskyn. Liikekannallepanosta kuulutettiin Suomen kirkoissa 7. helmikuuta 1808. Venäläiset keskittivät samanaikaisesti omia joukkojaan Haminan seudulle.^[6]

Venäläiset ylittivät Kymijoen ilman sodanjulistusta sunnuntaiaamuna noin kello viiden aikaan 21. helmikuuta 1808 ja marssivat kohti Ahvenkoskea ja Elimäkeä.^[7] Ensimmäisenä taistelukontaktiin joutui Uudenmaan 1. pataljoona. Ruotsalaisista ensimmäisinä taistelupäivänä kuoli kaksi itäuudenmaalaista sotilasta 21. ja 22. päivä.^[7] Venäläiset ylittivät Ruotsin rajan viidestä kohtaa ja etenivät noin 15–20 kilometriä. Sota alkoi erittäin hankalissa oloissa, sillä tietojen mukaan helmikuun lopulla lämpötila laski usein alle −30 °C:een.^[8] Olosuhteita vaikeutti entisestään kova lumimyrsky, joka hankaloitti niin venäläisten etenemistä kuin Ruotsin armeijan perääntymistä jo valmiiksi kehnoja Suomen teitä pitkin.

Viesti sodan syttymisestä saapui viikkoa myöhemmin sodan alkamisesta Ahvenanmaan ja Tukholman välille vuonna 1796 rakennettua optista lähetintä pitkin Kustaa IV Aadolfille. Ruotsin kuningaskuntaan julistettiin sotatila 3. maaliskuuta.^[9] Suomen armeijan ylipäällikkö W. M. Klingspor oli myös myöhässä, sillä hän oleskeli sodan syttymisen aikoihin vielä Tukholmassa. Vasta kun Tukholmaan oli saapunut viesti sodasta, Klingspor aloitti pitkän matkan kohti Suomea kiertäen Pohjanlahden hevosella ja reellä.^[10] Klingsporin sijaisena oli 70-vuotias C. N. af Klercker.

Talvi ei ollut otollinen hyökkäysaika huollon vaikeuksien vuoksi, mutta se tarjosi Venäjälle strategisen edun poistaen Ruotsin puolustusajattelun perustan: Ruotsista meritse tuotavien apujoukkojen kuljettamisen mahdollisuuden. Ruotsi toimi suunnitelmiensa mukaisesti, ja aloitti perääntymisen rajanylityspaikoilta. Venäläiset aloittivat tunkeutumisen Suomeen aamulla 21. helmikuuta, minkä johdosta käytiin muutamia pieniä yhteenottoja. Ruotsin armeija jatkoi perääntymistään, kunnes se saavutti 1. maaliskuuta Hämeenlinnan, jossa huoltotilanne oli hyvällä tolalla ja ruokaa oli saatavilla riittävästi.^[11] Päivää myöhemmin pidettiin neuvottelut, jossa päätettiin perääntymisestä kohti pohjoista, Oulun ja Pohjanmaan alueille. Päätös oli lähes yksimielinen, Klingsporin sijainen af Klercker oli tosin sitä mieltä, että sen hetkiset asemat voitaisiin pitää kunnes ruoka uhkaisi loppua. Toisaalta Klercker ei välttämättä ollut valmis taistelemaan Venäjän armeijaa vastaan Hämeenlinnasta.^[11]

Johan Adam Cronstedtin lähettämä kirje saapui Hämeenlinnaan 5. maaliskuuta, missä hän ilmoitti venäläisten 5. divisioonan hyökänneen 28. helmikuuta Savon prikaatia vastaan, ja että divisioona marssii kohti Kuopiota kenraaliluutnantti Tutškovin johtamana. Tämä viestitti pääarmeijalle, että heidän olisi aloitettava vetäytyminen ripeästi, sillä 5. divisioona saattaisi pahimmassa tapauksessa saartaa Ruotsin pääarmeijan Savosta päin.^[11] Savon prikaati sai tehtäväkseen viivyttää Tutškovin etenemistä niin paljon kuin mahdollista, jotta pääarmeija ehtisi perääntyä Ouluun ilman saartamisen uhkaa. Savon prikaati koostui 3 500 miehestä, ja sitä oli vastassa 6 500 venäläistä sotilasta. Cronstedt ei vahtinut kaikkia Savoon johtaneita teitä, joten prikaatia olisi voinut uhata motitus. Prikaati kuitenkin vetäytyi tarpeeksi nopeasti Kuopioon eikä venäläiset pysyneet perässä, ja uhka alkoi hälvetä. Perääntyminen kuitenkin loi uuden uhan, sillä prikaati kokoontui 8. maaliskuuta Leppävirralle, 45 km etäisyydelle Kuopiosta, joka oli annettua käskyä kaumpana. Nyt Venäjän 5. divisioonalle annettiin mahdollisuus käyttää Kuopion länsipuolella olevaa maantietä, jonka turvin divisioona kykenisi estämään Ruotsin pääarmeijan kulun Vaasan kautta Ouluun. ^[12] Ruotsi kävi suurehkon taistelun Leppävirralla 11. maaliskuuta ja toisen taistelun Kuopiossa neljä päivää myöhemmin. Kuopio edustalle oli asetettu Joachim Zachris Dunckerin johtama etuvartiosto. Prikaati vetäytyi Kuopiosta 15. päivä, muttei ollut ilmoittanut asiasta etuvartiostolle. Näin ollen Duncker joutui torjumaan useina aaltoina tulleet venäläisten hyökkäykset. Kolmen tunnin taistelun jälkeen tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta, koska puolustautuminen onnistui lähinnä siksi, että Venäjän ratsuväen kulku lumihangessa oli hidasta.^[12] Jonkin ajan kuluttua Duncker sai ilmoituksen, että prikaatin muut osastot olivat marssimassa kohti pohjoista, ja että hänen tulisi seurata. Toivalaan saapumisen jälkeen Duncker sai vahvistuksia ja tilanne alkoi näyttää paremmalta.^[12]

Samalla Ruotsin pääarmeija oli marssinut Hämeenlinnasta Tampereelle, jossa se jaettiin kahdeksi kolonnaksi. Carl Johan Adlercreutzin johtama pienempi kolonna perääntyi pohjoiseen Parkanon, Ilmolan ja Uudenkaarlepyyn kautta. Suurempi joukkue kiersi Poriin, ja jatkoi pohjoiseen rannikkoa pitkin. Venäläiset pysyivät jatkuvasti pääarmeijan kannoilla. Jälkijoukot joutuivat jatkuvasti torjumaan kasakoiden hyökkäyksiä. Hyökkäykset eivät verottaneet oleellisesti kummankaan armeijan voimia vaan merkittävämpi tekijä oli sää. Maaliskuussa pakkasta oli joinakin päivinä –30 °C, ja Carl Magnus Möllersvärdin sotapäiväkirjan mukaan 13. maaliskuuta pakkasta oli peräti 40 astetta.^[13] Kovan pakkasen lisäksi lumimyskyt pakottivat sotilaita repimään ladoista polttopuita pysyäkseen lämpiminä, ennen kaikkea pysyäkseen elossa ankarista oloista. Tuossa vaiheessa oli kyse enemmänkin taistelusta säätä vastaan kuin venäläisiä vastaan.

Ruotsin joukot poistuivat Porista 18. maaliskuuta. Neljä päivää myöhemmin venäläiset saivat suuren poliittisen voiton kun se valloitti Suomen hallinnollisen keskuksen, Turun. Nyt koko Etelä-Suomi oli käytännössä hyökkääjien hallinnassa, poikkeuksen teki vahva Viaporin linnoitus. Samaan aikaan Ruotsin armeijan pääjoukko lepäsi Lapväärtissä ja Venäjän 5. divisioona hallitsi Kuopiota. Lepoa jatkui aina 28. maaliskuuta asti, jolloin Adlercreutzin johtama osasto liittyi länsirantaa kulkeneeseen osastoon ja pääarmeija oli jälleen koossa. Pääarmeijaa uhkasi edelleen 5. divisioona, joka kykenisi saartamaan pääarmeijan koska Savon prikaati oli perääntynyt liian hätäisesti. Tutškov pelkäsi Cronstedtin valtaavan Kuopion takaisin itselleen, joten hän ei uskaltanut lähettää miehiään länteen saartamaan pääarmeijaa. Tutškov lähetti kuitenkin pienen yksikön, mutta se oli aivan liian pieni ja saapui liian myöhään, joten siitä ei koitunut uhkaa Ruotsin pääarmeijalle.

Savon prikaati saapui määränpäähänsä Ouluun maaliskuun 29. päivänä. Tutškov sai uuden käskyn marssia Kokkolaan ja hyökätä Ruotsin armeija kimppuun. Tutškov oli jälleen myöhässä, eikä todellisia yhteenottoja sattunut. Painostusta Tutškov kuitenkin jatkoi.

[muokkaa] Sota uhkaa laajeta kolmelle rintamalle

Kun Ruotsi perääntyi Suomessa Venäjän armeijaa pakoon, joutui se varautumaan sotaan muillakin ritamilla. Tilsitin sopimuksen allekirjoittanut Tanska nimittäin lähetti Ruotsille sodanjulistuksen, joka oli päivätty 5. maaliskuuta. Tanska ei kuitenkaan halunnut sotaa mm. Britannian uhan takia: se olisi voinut miehittää koko Norjan. Sotaan Tanskan veti kuitenkin sen sijainti Ruotsin läheisyydessä. Själlandissa ja Fynillä oli varustettu noin 20 000 sotilaan vahvuinen tanskalais-ranskalainen armeija valmiina matkaamaan Ruotsin Skånea kohti.^[14] Armeijaa johti Jean-Baptiste Bernadotte, josta tulisi vuonna 1810 Ruotsin kruununprinssi ja kuningas vuonna 1818. Ruotsin kruununprinssiksi nousisi myöhemmin myös Norjan armeijan komentaja Kristian August.

Ruotsi onnistui välttämään kolmen rintaman sodan brittien ja espanjalaisten ansiosta. Tanskalais-ranskalaisen armeijan maihinnousu kariutui, koska amiraali Hyde Parkersin johtama eskardoona oli talvehtinut Göteborgin edustalla talven 1807–08 ja he olivat lähteneet matkaan riittävän aikaisin, että heillä oli meriherruus Juutinrauman kohdalla, joten maihinnousu Ruotsiin oli mahdotonta. Samoihin aikoihin Napoleonin mielenkiinto kääntyi kohti Espanjaa, jossa oli tapahtunut kansannousu. Paine Ruotsia kohtaan alkoi hellittää etelässä eikä Norjan armeijakaan olisi ollut yksin niin vahva, että siitä olisi koitunut Ruotsille ongelmia.^[15]

Kustaa IV Aadolf pysyi epäilevänä Tanskan suhteen ja pyysi apua briteiltä. Britit lupasivat 62 kuljetusaluksesta koostuvan eskaaderin, jota johti amiraali James Saumarez ja joka kuljetti John Mooren alla toimivan 11 000 sotilaan vahvuisen armeijan. Apu saapui Göteborgin edustalle toukokuun puolessavälissä. Armeijan komentajan ja Ruotsin kuninkaalle syntyi pian riita siitä, voitaisiinko brittien joukkoja käyttää Själlandin miehittämiseen. Kustaa IV Aadolf halusi joukkojen hyökkäävän Tanskaan, mutta Moore katsoi käskyn olevan ristiriidassa saamiensa ohjeiden kanssa. Ruotsalaiset yrittivät tämän johdosta pidättää Mooren, mutta yritys epäonnistui pahasti. Vangitsemisyrityksen takia Britannian ja Ruotsin välit tulehtuivat ja lisäavun saaminen tuntui epätodennäköiseltä.^[16]

[muokkaa] Perääntymisvaihe huhti-toukokuussa

Katso myös: Pyhäjoen taistelu, Siikajoen taistelu, Revonlahden taistelu, Kumlingen taistelu

Maalis-huhtikuussa Ruotsin joukkoja järjestettiin uudelleen ja perustettiin uusi 3. prikaati, jonka komentajaksi tuli eversti Hans Henrik Gripenberg. Eversti Johan Adam Cronstedtin komentamasta silloisesta 3. prikaatista tuli 4. prikaati. Perustettiin myös 5. prikaati, jonka komentajaksi tuli eversti Johan August Sandels.

Ensimmäiset suuremmat taistelut käytiin Pyhäjoella 16. huhtikuuta ja Siikajoella 18. huhtikuuta. Jakov Petrovitš Kulnevin johtama etujoukot yllättivät Pyhäjoen Yppärin kylässä Döbelnin johtaman Uudenmaan 2. pataljoonan. Ruotsalaiset menettivät yhteenotossa 183 miestä, mutta onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Eversti Gustav Löwenhjelm jäi samalla venäläisten vangiksi. Kulnevin joukot olivat lukumäärällisesti pienempi, mutta uusi hyökkäys tehtiin kaksi päivää myöhemmin Siikajoella, jonne Ruotsin armeija oli perääntynyt. Suomen armeija ylipäällikkö Klingspor antoi käskyn perääntyä Ouluun ja vei joukkonsa pois Siikajoelta. Paikalle jäi vielä Adlercreutzin ja Döbelnin joukot, jotka lähtivät hyökkäukseen, vaikka se rikkoikin Klingsporin antamia käskyjä. Uudenmaan rykmentin 150 jääkäriä laitettiin hyökkääämään venäläisiä vastaan yhdessä Hämeenlinnan rykmentin komppanian kanssa jäisen Siikajoen yli. Hyökkäys onnistui yli odotusten ja sitä tukemaan lähetettiin lisää sotilaita. Ruotsalaiset saivat voiton, vaikkakin vaikutus jäi psykologiselle tasolle sillä kyse oli Ruotsin armeijan ensimmäisestä suurehkosta voitosta. Taistelussa sai surmansa 211 ruotsalaista ja todennäköisesti yli 380 venäläistä sotilasta.^[17] Venäläiset saatiin voiton ansiosta perääntmään viisi kilometriä. Voitosta huolimattaRuotsin armeija jatkoi perääntymistä lähempänä Oulua sijainneelle Lumijoelle.

Seuraava taistelu käytiin Revonlahdella. Eversti Bulatovin komentama 1 500 sotilaan joukko oli lähetetty Savon prikaatin perään. Venäläisjoukko saapui Revonlahdelle 24. huhtikuuta, missä he yrittivät saada yhteyden Siikajoella oleviin venäläissotilaisiin. Taistelu alkoi tällä kertaa ruotsalaisten aloitteesta, kun Cronstedt hyökkäsi kello seitsemän aikaan aamulla.^[18] Taistelu kääntyi ruotsalaisten voitoksi. Ruotsalaiset kärsivät 20 sotilaan tappiot ja 74 haavoittui. Venäläisten tappiot olivat paljon suuremmat, sillä arvioiden mukaan 500–600 venäläistä sai surmansa taistelussa.^[18]

Ruotsalaiset olivat voittaneet Suomessa suurimmat taistelut ja voittot jatkuivat myös saaristossa. Venäläisten saatua herruude eteläisessä Suomessa, yrittivät he valloittaa Ahvenanmaan saaret ja Ruotsin edustalla olevan Gotlannin saaren. Venäläiset levittäytyivät Ahvenanmaan suurimmille saarille huhtikuussa. Jäiden sulamisen takia venäläiset alkoivat kiristää ahvenanmaalaisia luovuttamaan heidän aluksensa venäläisille. Tämä ei miellyttänyt pääsaarella asuvia vaan he nousivat kapinaan. Kapinaa johtivat nimismies Erik arén ja apupappi Henrik Johan Gummerus. Venäläiset lyötiin nopeasti ja harvalukuiset sotilaat vangittiin. Ruotsi lähetti apua meriteitse ja yhteistuumin Ruotsin sotilaat ja saaristossa asuneet vangitsivat muilla saarilla olleet venäläiset. Toukokuun 11. päivään mennessä koko Ahvenanmaa oli vapautettu. Gotlantia miehittämään lähetettiin huhtikuussa noin 1 800 miehen vahvuinen joukko. Saarelle nousseet venäläiset lyötiin toukokuun puolivälissä, kun 14. toukokuuta Gotlantiin nousi lukumäärältään ylivoimainen Ruotsin armeijan sotilasjoukko.^[19]

[muokkaa] Viaporin piiritys

Pääartikkeli: Viaporin piiritys

Toukokuun 1808 alussa Viaporin piiritetty linnoitus antautui venäläisille juuri Suomenlahden vapautuessa jäistä. Syitä linnoituksen antautumiseen on pohdittu pitkään. Viaporin komentajaa Carl Olof Cronstedtia syytettiin tietyissä piireissä jopa maanpetturuudesta (väitettiin myyneen Viaporin venäläisille – väite, jolle historiantutkijat eivät ole löytäneet todisteita). Varmaa on, että linnoituksen antautuminen romutti Ruotsin taistelusuunnitelman. Rauhanaikaisten suunnitelmien mukaan Viaporin linnoitus ottaisi vastaan Ruotsista saapuvat apujoukot, jotka linnoituksessa talvehtineen rannikkolaivaston tukemana olisivat sitten edenneet Suomenlahden rantaa pitkin katkaisemaan vihollisen huoltotiet. Nyt Ruotsista lähetetyt apujoukot tekivät ainoastaan muutamia lähinnä epäonnistuneita maihinnousuyrityksiä Pohjanlahden rannikolle ja Ahvenanmaalle joutumatta kertaakaan merkittäviin taisteluihin. Viaporissa antautuneet sotilaat riisuttiin aseista ja heiltä otettiin kunniasana, jonka mukaan he eivät osallistuisi taisteluihin venäläisiä vastaan. Tästä huolimatta osa Viaporin miehistöstä etsiytyi pääarmeijaan tai Hämeessä vaikuttaneisiin talonpoikaisjoukkoihin.

[muokkaa] Vastahyökkäyksen alustus huhti-toukokuussa

Katso myös: Pulkkilan taistelu

Vastahyökkäyksen suunnittelu alkoi heti kun joukot olivat vetäytyneet Ouluun ja sen lähialueille, ja varsinkin Viaporin piirityksen ratkettua venäläisten voittoon. Vastahyökkäyksen vaihtoehtoina oli monenlaisia ajatuksia, mutta merkittävimmät olivat joko Klingsporin armeijan vahvistaminen tai sitten tehtäisiin useita suuria maihinnousuja pääarmeijan hyökkäyksen tueksi. Ensimmäistä vaihtoehtoa kannatti kuninkaan kenraaliadjutantti af Tibell, jonka mielestä Klingsporin armeijaa pitäisi vahvistaa 15 000 ruotsalaisella sotilaalla. Kuningas taas oli toisen vaihtoehdon kannalla ja lopulta kuninkaan mielipide vei voiton.^[20]

Sandels sai tehtäväkseen hyökätä itään Savon ja Karjalan kautta. Sandelsin armeijan vahvuus oli suurimmillaan 2 500 miestä, joiden avulla hänen tulisi puolustaa tärkeätä Kuopion ja Oulun välistä tietä sekä häiritä Venäjän armeijan ja Pietarin välistä yhteyttä.^[20] Sandelsin saamassa armeijassa ei kuitenkaan käytetty kuin osittain Savon prikaatia, joka oli nimenomaisesti koulutettu toimimaan Savon ja Karjalan seudun maastossa. Syynä saattaa olla sodanjohdon epäluottamus prikaatin komentaja Johan Adam Cronstedtia kohtaan. Huhtikuun loppuun mennessä Sandels oli armeijoineen valmis marssimaan Kuopiota kohti.

Sandelsin tehtävää helpotti se, että Itä-Suomessa oli venäläisiä sotilaita melko vähän, ja ne jotka siellä olivat, vahtivat muona- ja marssireittejä. Vaikeutena taas oli pitkä marssimatka sekä kehno huollon järjestely. Ensimmäisenä kohteena oli Pulkkila, joka vallattiin 2. toukokuuta. Onnistuneen taistelun jälkeen armeijan suunta siirtyi kohti Iisalmea ja Kuopiota. Muonatilannetta helpotti se, että Sandels onnistui ryöväämään useita venäläisten ruokavarastoja. Sandelsin joukkoihin liittyi Savossa aktiiviset talonpojat, joita johti talonpoika Erik Ollikainen. Hänen johtama vapaaehtoisten joukko valtasikin Iisalmessa sijainneen muonavaraston jopa aiemmin kuin Ruotsin armeija saapui paikalle.^[21]

Sandelsin armeijasta lohkaistu kapteeni Malmin joukkio oli sijoitettu Kuopion lähistölle yöllä 10.–11. toukokuuta. Kaupungin pohjoisosissa he tapasivat 300 talonpojasta koostuneen ja koulumestari Hellgrenin johtaman vapaaehtoisjoukon, joka lupautui auttamaan hyökkäyksessä. Taistelu alkoi torstaina yöllä 12. päivä toukokuuta. Talonpojat ryhmittyivät itään järven jäälle ja Ruotsin armeijan joukot vastaavasti luoteeseen. Hyökkäys onnistui ruotsalaisten alivoimasta huolimatta ja unessa olleet venäläiset pakotettiin perääntymään järven jäälle, jossa odotti talonpoikien joukko.^[22] Venäläiset onnistuivat valtaamaan Kuopion uudelleen kesäkuussa, mutta Sandelsin joukot onnistuivat kuitenkin estämään etenemisen pidemmälle. Tämä oli tärkeätä pääarmeijan vastahyökkäyksen kanntalta.

[muokkaa] Kesän taistelut

Katso myös: Lemun taistelu, Uusikaarlepyyn taistelu, Vaasan taistelu, Krampin taistelu, Kokonsaaren taistelu, Lapuan taistelu, Sandön taistelu, Kauhajoen taistelu, Alavuden taistelu, Karstulan taistelu, Lapväärttin taistelu, Isoluodon taistelu

Vastahyökkäyssuunnitelman mukaisesti sotatoimet merellä aloitettiin keväällä 1808. Ruotsin merivoimat oli menettäneet tärkemmän eskardoonansa Viaporin piirityksen yhteydessä ja nyt tärkeimmäksi eskaaderi oli noussut Tukholman eskaaderi. Strategisesti kaikkein tärkeintä oli, että Venäjän merivoimat pystyttäisiin pitämään Hankoniemen itäpuolella. Tässä ei kuitenkaan aivan onnistuttu.

25. toukokuuta annettiin käsky maihinnoususta, joka tehtäisiin Turun ja Uudenkaupungin välille. Ensisijaisena tavoitteena oli vallata takaisin Turku, mutta myöhemmin maihinnousseitten joukkojen oli tarkoitus liittyä Klingsporin armeijan tueksi. Ahvenanmaan saariston ja Turun välisen Kihdin selän ylitti 2 600 sotilasta ja 70 alusta. Koko maihinnousu operaatiota johti kenraalimajuri Ernst von Vegesack, jonka tehtäviä vaikeutti vaillinaiset tiedot Suomen mantereesta, vanhentuneet kartat ja melko kokemattomat sotilaat. Maihinnousulaivasto saapui Lemuun huomaamattomasti 19. kesäkuuta 1808. Maihinnousun alettua iltapäivällä Ala-Lemun kartanon omistaja Per-Johan Ekbom luona ollut kasakkapartio huomasi ruotsalaisten maihinnousun ja he matkasivat kiireesti Turkuun kertomaan näkemisistäänsä. Venäläiset onnistuivat ryhmittymään nopeasti ja 3 600 venäläissotilaan voimin maihinnousu epäonnistui 14 tunnin taisteluiden jälkeen. Jo ikalaiset kritisoivat Ruotissa maihinnousua liian voimattomaksi.^[23]

Klingsporin johtama armeija kärsi vakavasta ruokapulasta ja koko armeija jäi leipomaan leipää, kun heidän olisi pitänyt hyökätä Vaasaan ja valloittaa se yhdessä maihinnousijoiden kanssa.^[24] Leipomisen takia armeija myöhästyi pahasti aikataulusta. Maihinnousijoita komensi eversti Bergenstråhl, jonka armeija taisteli Vanhasta Vaasasta muutama päivä ennen juhannusta. Taistelu muuttui sekasortoiseksi, jonka Venäjän armeija osasi hyödyntää ja onnistui lyömään maihinnousijat. Ruotsalaisten osalta taistelu meni jatkuvasti huonompaan suuntaan, joten komentajat katsoivat parhaimmaksi antautua Venäjän armeijalle. Yhteensä 16 upseeria ja 256 sotilasta kuoli tai vangittiin Vaasan taistelun seurauksena. Pakoon päässeet liittyivät pääarmeijaan Uudessakaarlepyyssä 28. kesäkuuta. Taisteluiden jälkeen venäläiset ryöstelivät ja tuhosivat kaupunkia perustelleen tekoaan väitteellä, että kaupunkilaiset sotivat heitä vastaan ruotsalaisten rinnalla. Surmansa sai 17 siviiliä, joista viisi oli naisia. Joukossa oli myös yksi lapsi.^[25] Maihinnousujoukosta oltiin kuitenkin aiemmin lohkaistu pieni, noin 50 sotilaan joukko, joka taistelun jälkeen nousi maihin Vaasan eteläpuolella. Luutnantti Ridderhjertan johtama joukku sai yhteyden paikalliseen väestöön ja paikalliset saatiin nousemaan kapinaan maahan tunkeutuhia vastaan, kuten Kustaa IV Aadolfin suunnitelmiin kuuluikin. Rahvaan nousu kapinaan sai enemmän tuloksia aikaan, kuin Ruotsin armeija oli saanut. Kapinoitsijat saivat hätyyteltyä venäisjoukkoja etelämmäksi. Rahvaan marssi päättyi Närpiöön Finbyn sillalle.

Heinäkuun taistelut alkoivat verisesti, sillä Otto von Fieandtin johtama ruotsalaisjoukko kävi koko Suomen sodan kovimmaksi luonnehditun taistelun Kokkolaan johtaneella tiellä 11. heinäkuuta. Päivää aiemmin Klingspor päätti hyökätä venäläisten pääjoukkoa vastaan Lapualla. Kyseessä oli ensimmäinen Ruotsin pääarmeijan varsinainen hyökkäys, jonka vastuun Klingpor antoi Adlercreutzille. Venäläisten armeijan vahvuus oli hieman heikompi kuin ruotsalaisten: Venäläisillä oli 4000 sotilasta ja noin 18 tykkiä, ruotsalaisilla hyökkäykseen oli varustettu 700 miestä enemmän ja tykkejäkin oli yhtä paljon.^[26] Taistelu ei sujunut täysin Adlercreutzin suunnitelmien mukaan, mutta armeija sai kuitenkin yllätettyä venäläiset. Taistelu ei ollut järin suuri. Taistelun merkittävyys kuitenkin ilmenee siinä, että taistelun voittaja saisi hallinnan Vaasan ja Kuopion välisestä tiestöstä. Ruotsin voitettua taistelun se sai paitsi tiestön haltuunsa, myös mahdollisuuden hyökätä itäisessä Suomessa olleiden venäläisjoukkojen kimppuun.^[27]

Venäläiset joutuivat heinäkuun mittaan perääntymään yhä etelämmäksi. Syynä ei ollut pelkästään Ruotsin armeija. Venäjän armeijan ylipäällikkö von Buxhoevdenin sanoin ”me taistelemme samanaikaisesti kolmea vihollista vastaan: joukkoja, kiihotettuja talonpoikia ja elintarvikepulaa vastaan.” Venäjän armeija kärsi siis elintarvikkeiden puutteesta. Syynä ei ollut niiden saatavuus Venäjältä, vaan niitä ei yksinkertaisesti kyetty siirtämään paikkoihin, joissa niitä tarvittiin kaikista eniten ja joukkojen oli peräännyttävä huollon toiminnan takia.

Ruotsin armeijan tavoitteena oli saada rintamalinjat samalle tasolle. Ruotsin taisteluvoitot huipentuivat elokuussa vuonna 1808, kun se onnistui voittamaan Alavuden taistelun. Se oli käännekohta, jonka jälkeen ruotsalaiset eivät enää kyenneet saamaan voittoja yksittäisiä taisteluja enempää. Alavuden taistelun jälkeen 21. elokuuta käytiin tärkeä Karstulan taistelu, jossa Venäjän armeijalla oli merkittävä ylivoima. Taistelu alkoi näyttää epätoivoiselta Ruotsin armeijan kannalta, joten se joutui perääntymään. Häviö antoi Venäjän armeijalle tilaisuuden marssia Kokkolaan ja näin piirittää Pohjanmaalla olleet ruotsalaiset. Klingspor oli huolissaan uudesta tilanteesta ja hänen oli pakko pyytää armeijan evakuointia Pohjanlahden ylitse.

[muokkaa] Syksyn perääntyminen

Lopullinen tappio Ruotsin kannalta oli Kuortaneen Ruonan ja Salmen taistelut 1.–2. syyskuuta. Venäläisten joukkoja johti 24. heinäkuuta Nikolai Rajevskin korvannut Nikolai Kamenski. Hänellä oli käytössään 7 700 sotilasta ja 36 tykkiä Ruotsin Adlercreutzin 4 700 sotilasta 21 tykkiä vastaan. Sodan kannalta ratkaisevat taistelut alkoivat Ruonasta. Taistelu alkoi venäläisten hyökkäyksellä, jota vastaan ruotsalaiset tekivät vastahyökkäyksen ja saivat venäläiset perääntymään takaisin omiin asemiinsa. Kamenski alkoi huolestua tilanteen edetessä ja hän suunnittelikin perääntymistä.^[28] Adlercreutz aloitti perääntymisen keskiyöllä Kuortaneen Salmelle. Syynä oli se, että ylivoimaiset venäläisjoukot uhkasivat saartaa Ruotsin joukot sekä lännestä että idästä. Seuraavana päivänä Adlercreutz sai tietää, että Kamenskin joukot olisivat perääntymässä. Tämä innosti häntä valmistelemaan hyökkäystä, jonka hän myös toteuttikin. Joukkojen siirtyessä kohti Ruonaa, metsäisessä maastossa tuli vastaan Venäjän armeijan joukkoja, joiden vahvuus oli ylivertainen. ^[28] Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Ruotsin armeijan joukot ryhmittyivät uudelleen Salmelle. Pohjois–etelä-suuntaan ryhmittyneiden joukkojen heikoinkohta oli pohjoisessa, jossa Uudenmaan rykmentin joukoista ja Uudenmaan jääkäreistä koostuneella pataljoonalla ei ollut minkäänlaista suojaa hyökkäyksen varalta. Venäläiset käyttivät tätä tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsivät pohjoisen kautta. Joukkojen ohi he eivät päässeet, mutta saivat ruotsalaiset harkitsemaan vetäytymistä. Samalla Klingspor käski Adlercreutzin joukkojen perääntyä pohjoisemmaksi, koska hän katsoi Kauhajoella olleiden venäläisten uhkaavan Lapualla olleita ruotsalaisia. Tämä oli alku toiselle perääntymiselle, joka päättyisi tällä kertaa Tornioon joulukuussa 1808. Ote sodasta oli karannut Klingsporilta jo Lapuan taistelussa, jossa hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyökätä ongelmissa kamppailevien venäläisten kimppuun rannikolla^[29].

[muokkaa] Loppuvuosi

Armeijan tilanne oli talven tullessa käymässä yhä hankalammaksi. Sitä vaivasi elintarvikepula ja mieliala oli matalalla. Uuden perääntymisen jälkeen oltiin valmiita aselepoon. Venäjällä aselepo otettiin hyväksyvästi vastaan ja marraskuun 11. päivänä Olkijoella solmittiin Olkijoen rauha. Rauhan allekirjoittivat kenraalimajuri Adlercreutz ja kenraaliluutnantti Kamenski. Ruotsin armeija siirrettiin Ouluun ja sota oli käytännössä ohi.

[muokkaa] Toinen sotavuosi

Maaliskuussa 1809 venäläiset joukot valtasivat Tornion ja miehittivät lyhyeksi aikaa Uumajan. Toukokuussa joukot jatkoivat marssiaan etelään, ja venäläiset valtasivat Uumajan uudelleen kesäkuussa 1809. Elokuussa 1809 venäläiset estivät Länsipohjassa ruotsalaisen maihinnousun, minkä jälkeen Ruotsi oli valmis rauhaan. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan. Ruotsi menetti kaikki itäiset maakuntansa, osan Länsipohjaa ja Ahvenanmaan. Raja vedettiin Tornionjokeen. Sodassa kuoli noin 20 000 suomalaista ja ruotsalaista sotilasta, valtaosa heistä erilaisiin sairauksiin.

Venäjä oli jo vuoden 1808 aikana julistanut Suomen pysyvästi osaksi itseään. Keisari Aleksanteri I kutsui valloitetun alueen asioita järjestämään Porvoon maapäivät, jotka alkoivat 28. maaliskuuta 1809, samana päivänä kuin Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf syöstiin vallasta.

[muokkaa] Sodan seuraukset

[muokkaa] Komentajia

• Georg Carl von Döbeln, Uudenmaan rykmentin komentaja
• Carl Johan Adlercreutz
• Carl Olof Cronstedt
• Johan Adam Cronstedt
• Joachim Zachris Duncker
• Johan Reinhold von Törne
• Carl von Otter
• Carl Nathanael af Klercker, ylipäällikön sijainen
• Wilhelm Mauritz Klingspor, ylipäällikkö
• Johan August Sandels, 5. prikaatin komentaja
• Gustaf Adolf Montgomery
• Gustaf Wachtmeister
• Pjotr Bagration
• Michael Andreas Barclay de Tolly
• Friedrich Wilhelm von Buxhoevden, ylipäällikkö
• Jacob Petrovitš Kulnev
• Nikolai Mihailovitš Kamenski

[muokkaa] Lähteet

• Martin Hårstedt: Suomen sota 1808–1809. WSOY, 2007 (suom.kiel.). ISBN 978-951-746-659-2.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Katso myös

• Vänrikki Stoolin tarinat
• Lapuan Päivä

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Martin Hårstedt: Suomen sota 1808–1809. WSOY, 2007 (suom.kiel.). ISBN 978-951-746-659-2.
• Jussi T. Lappalainen: Sota Suomesta – Suomen sota 1808–1809. Tammi, 2007. ISBN 978-951-746-659-2.
• Reima T.A Luoto: Suomen sota 1808–1809: Taustat, tapahtumat, muistomerkit. Fenix-Kustannus, julkaistaan vuonna 2008. ISBN 978-951-862-183-9.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• 1809.fi – Kansakuntaa rakentamaan
• Palvanmeritaistelu.fi – Palvan meritaistelu
• Sodan ja Rauhan tie – Suomen sota
• Kirjallisuutta koskien Suomen sotaa
• Uusi Suomi, uusi Ruotsi