Romantiikan musiikki
Wikipedia
| Länsimaisen taidemusiikin aikakaudet | |
| Antiikki | (–476) |
| Keskiaika | (476–1400) |
| Renessanssi | (1400–1600) |
| Barokki | (1600–1750) |
| Galanttityyli | (1750–1775) |
| Klassismi | (1770–1830) |
| Romantiikka | (1815–1910) |
| 1900-luku | (1900–1999) |
| Nykymusiikki | (uusin musiikki) |
Romantiikan musiikki on länsimaisessa taidemusiikissa aikakausi ja tyylisuunta, joka kehittyi klassismin musiikista 1810-luvulla ja päättyi vaiheittain 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä modernismin tullessa vallitsevaksi tyylisuunnaksi. Romantiikan aikakausi sijoitetaan eri taiteenlajeissa eri aikoihin ja tyylikauden ajoittaminen on siksi tuottanut suuria vaikeuksia. Esimerkiksi anglosaksisessa kirjallisuudessa sen katsotaan perinteisesti sijoittuvan vuosiin 1770–1820 kun taas laajan varhais-, täys- ja myöhäisromantiikka määrittelyn perusteella sen voidaan katsoa musiikissa alkaneen vuosien 1770–90 vaiheilla ja jatkuneen aina 1910-luvun alkuun asti.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tyyli
Romantiikan musiikki liittyy läheisesti romantiikkaan myös kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa. Musiikissa jatkettiin monelta osin klassismin aikana vallinneita perinteitä, kuten sonaattimuotoa. Henkisesti se oli kuitenkin hyvin erilaista: kun aiemmin musiikissa oli noudatettu tiukkoja kaavoja ja rationalistista estetiikkaa ilmaisussa, nyt säveltäjät alkoivat ilmaista sillä tunteita ja käyttää intuitiivisia ja usein hyvin poikkeuksellisia ilmaisutapoja. Musiikista oli tullut yksilöllisempää, ja jokaisen teoksen ainutkertaisuutta haluttiin korostaa. Säveltäjien tyylit kehittyivät selvästi toisistaan poikkeaviksi. Harmoniset rakenteet olivat peräisin Haydnilta, Mozartilta ja Beethovenilta, mutta niitä laajennettiin ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Sitä alettiin 1800-luvulla kutsua tonaalisuudeksi. Myös kromaattinen sävelasteikko ja dissonanssi tulivat tavallisemmiksi. Kun klassismin musiikin suurin merkitys oli toimia viihdykkeenä ylhäisölle, romantiikassa nähtiin jotain syvällisempää.
Romantiikan sävellykset saivat usein aiheensa luonnosta, kuten aurinkoisesta kevätpäivästä tai myrskyisästä ulapasta. Innoituksia haettiin myös historiasta, kirjallisuudesta ja runoudesta tai ihmisen psyykestä. Teokset saattoivat perustua suoraan kirjallisuuteen, tai teksti saattoi esiintyä niissä laulun muodossa.
Teknisten edistysaskeleiden, kuten pianon oktaavialan ja voimakkuuden kasvamisen ja sinfoniaorkesterin äänen paranemisen myötä myös musiikissa saatettiin pyrkiä laajempiin mittasuhteisiin tai voimakkaampaan ilmaisuun. Teokset pitenivät: Beethovenin Sinfonia Nro 3 (Eroica), yksi romantiikan musiikin ensiaskeleista, kestää noin 45 minuuttia, ja myöhäisromantiikkaa edustavan Gustav Mahlerin kolmas sinfonia on peräti tunnin ja 40 minuutin mittainen.
[muokkaa] Synty
Kirjallisuudessa romantiikan katsotaan alkaneen Saksassa jo 1770- tai 1780-luvulla, kun siinä alettiin ottaa aiheita kansantaruista ja muun muassa Shakespearen ja Homeroksen teoksista. Tyylin edelläkävijöitä olivat Goethe ja Schiller. Beethovenin musiikissa ilmeni aina Eroicasta lähtien palava tunteikkuus ja pyrkimys sävellysten ainutlaatuisuuteen. Vaikka häntä säveltäjänä pidetäänkin ensisijaisesti klassismin edustajana, toimi hän linkkinä kahden tyylisuunnan välillä ja esimerkkinä lukuisille myöhemmille romantiikan ajan säveltäjille. 1810-luvulla Muzio Clementi, Louis Spohr ja E.T.A. Hoffmann olivat Beethovenin ohella tärkeitä edelläkävijöitä tuoden kromaattiset sävelet teoksiinsa.
[muokkaa] Varhaisromantiikka (1800–1840)
Kuuluisimmat varhaiset romantiikan aikakauteen luettavat säveltäjät olivat Weber, joka toi tyylin oopperoihinsa, ja Schubert, jonka lauluteokset ja sinfoniat vasta vähitellen tulivat tunnetuiksi. Seuraavaan säveltäjien aaltoon kuuluivat pianon mestarit Liszt ja Chopin, soitinnusta kehittänyt Hector Berlioz sekä klassismin romantiikassa säilyttänyt Felix Mendelssohn ja romantiikan säveltäjän perikuva Robert Schumann. He kaikki syntyivät 1800-luvun alussa ja olivat ensimmäisiä täysin romanttisen musiikin edustajia. Vielä 1840-luvulla romantiikan ohella vaikutti voimakkaana postklassismi ja hovimusiikki, mutta myöhemmin ne alkoivat väistyä lopullisesti vallitsevan tyylisuunnan tieltä.
Konserteista tuli yhä tärkeämpiä, ja muun muassa kuuluisat pianistit matkustivat kulkuvälineiden kehittyessä pitkiäkin matkoja esiintymään. Ilmiön pioneeri oli kuuluisa viuluvirtuoosi Niccolò Paganini. Kuuluisan henkilön esiintyessä konsertissa ihmiset saattoivat tulla kuuntelemaan pikemminkin häntä, eikä esitettävä teos enää ollut yhtä tärkeä. Mendelssohnin myötä sinfoniaorkesteri tuli yhä merkittävämmäksi, ja sille kehittyi säännöllinen esiintymiskausi. Lisäksi hänen näkemyksensä kapellimestarista, joka rakentaa esitetystä teoksesta oman tulkintansa, tuli taidemusiikkiin jäädäkseen.
Liszt ja Chopin laajensivat huomattavasti pianotekniikkaa tuomalla uusia taidokkaita soittotapoja. Liszt alkoi myös ensimmäisten joukossa hylätä vanhat sävellyksen rakenteet, ja hän toi uuden sävellysmuodon, sävelrunon, orkesterimusiikkiin. Sävelruno on perinteistä sinfoniaa selvästi rakenteeltaan vapaampi ja lähes aina ohjelmallinen.
Varhaisromantiikan lopulla tulivat tunnetuiksi oopperan mestarit Giuseppe Verdi ja Richard Wagner. Vuoden 1848 vallankumoukset Euroopassa merkitsivät loppua romantiikalle kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa ja alkua viktoriaaniselle tyylisuunnalle, mutta musiikissa tyylisuunta kehittyi edelleen myöhäisromantiikaksi.
[muokkaa] Myöhäisromantiikka (1850–1910)
Myöhäisromantiikan aikana useat sävellysmuodot kehittyivät äärimmilleen. Wagnerin monumentaaliset oopperat olivat uraauurtavia, ja hänen luomansa kokonaistaideteoksen käsite vaikutti pitkälle 1900-lukuun saakka. Klassista tyyliä ei ollut vielä kokonaan unohdettu, ja sen sisällyttivät musiikkiinsa muun muassa Camille Saint-Saëns ja Beethovenin perilliseksi kutsuttu Johannes Brahms. Tonaalisuus ja teosten monimutkaisuus sekä massiivisuus vietiin äärimmilleen: tätä romantiikan huipentumaa edustivat vuosisadan vaihteen aikoihin muun muassa Richard Strauss ja sinfonikot Anton Bruckner ja Gustav Mahler.
Myöhäisromantiikan huipun jälkeen alkoi säveltäjien keskuudessa yleistyä mielipide, jonka mukaan musiikin kehittämisessä ei ollut enää mahdollista jatkaa eteenpäin tonaalisuudessa. Atonaalisuus, joka esiintyi jo Mahlerin myöhäisissä teoksissa, oli ekspressiivisyyden ohella uusi kiinnekohta, johon muun muassa Arnold Schönberg ja Aleksandr Skrjabin siirtyivät. Romantiikka alkoi väistyä modernismin tieltä.
[muokkaa] Kansallisromantiikka
Monissa Keski-Euroopan perinteisten musiikkivaltioiden ulkopuolisissa maissa kansallisuusaatteet alkoivat nousta 1800-luvun lopulla. Kiinnostus heräsi oman maan historiaan, mytologiaan, luontoon ja muihin ominaispiirteisiin samalla, kun esimerkiksi Suomessa ja Norjassa haaveiltiin itsenäisyydestä. Kirjallisuuden ja maalaustaiteen ohella myös musiikissa säveltäjät koettivat kiteyttää teoksiinsa oman kansallisen identiteettinsä. Merkittävimpiä kansallisromantiikan säveltäjiä olivat Venäjällä Pjotr Tšaikovski, Modest Musorgski ja Nikolai Rimski-Korsakov, Suomessa Jean Sibelius, Norjassa Edvard Grieg ja Tšekissä Bedřich Smetana sekä Antonín Dvořák. Samoin jo pianistisäveltäjät Chopin (Puola) ja Liszt (Unkari) sisällyttivät kansallisaatteen musiikkiinsa.
[muokkaa] Romantiikka 1910-luvulta nykypäivään
Huolimatta 1900-luvun alun kriisistä romantiikka jatkoi elämistään useiden säveltäjien, kuten Straussin, Sergei Rahmaninovin ja Ralph Vaughan Williamsin tuotannoissa. Heidän kuoltuaan myös romantiikan katsotaan aikakautena viimeistään loppuneen. Romantiikka vaikutti suuresti useiden modernistien, kuten Igor Stravinskin, Béla Bartókin, Gustav Holstin ja Dmitri Šostakovitšin tuotantoon. Monissa heidän teoksissaan on puhtaasti romanttisia piirteitä. Tyylilaji on säilynyt musiikissa myös 1960-luvun neoromantiikan myötä ja nykyään erityisesti elokuvamusiikissa. Nykymusiikkia olisi vaikea kuvitella ilman romantiikan valtavaa vaikutusta.
