Pekka Tiilikainen
Wikipedia
Pekka Tiilikainen (29. kesäkuuta 1911 Kouvola – 12. syyskuuta 1976 Helsinki) oli Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja, lempinimeltään "sinivalkoinen ääni".
Pekka Tiilikainen aloitti työuransa Alkon varastossa. Työn ohessa hän harrasti uimista. Armeija-aikana Tiilikainen halusi Helsinkiin, koska Helsingissä oli 30-luvulla Suomen ainoa sisäuimahalli Yrjönkadulla (kuva). Hän ei menestynyt Euroopan mestaruuskisoissa eikä olympialaisissa. Tästä huolimatta hän oli huippu-uimari, sillä hän menestyi erinomaisesti pohjoismaisissa kisoissa.
1930-luvulla Tiilikainen kirjoitteli "pahaisia" (kuten hän itse niitä kutsuu elämäkerrassaan) selostuspätkiä ja pakinoita urheilusta Helsingin sanomiin nimimerkillä Nautilus. Myöhemminkin hän kirjoitti Suomen Urheilulehteen artikkeleja Martti Jukolan avustuksella ja toimitti omaa uintipalstaa nimimerkillä Saukko. Yleisradion freelancer-toimittajana Tiilikainen toimi jo vuonna 1935 Oslon pohjoismaisista uintimestaruuskilpailuissa, mutta vasta 1939 hänet kiinnitettiin vakituiseksi selostajaksi. Hän oli Yleisradion ensimmäisiä urheiluselostajia.
Jatkosodan aikana Tiilikainen työskenteli toimittajana Itä-Karjalaan perustetussa Aunuksen radiossa sekä sotareportterina rintamalla. Hän sai jalkaansa kranaatin sirun ja joutui useisiin leikkauksiin, mikä oli osittain syynä uintiuran loppumiseen. Toisena syynä oli ikääntyminen, sillä hän oli päättänyt, että aktiiviura kestäisi korkeintaan viisi vuotta. Sodan jälkeen Tiilikainen toimi alkuperäisen metsäradion ensimmäisenä juontajana. Vuonna 1951 hänelle koitui omien sanojensa mukaan uransa raskain urakka, kun hän selosti Suomen Marsalkka Mannerheimin hautajaiset radiossa. Tiilikainen purskahti itkuun kesken juonnon.
Tiilikainen oli jo vuonna 1939 kouluttanut Yleisradion toimeksiannosta neljäkymmentä urheilutoimittajaa vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Olympialaiset siirtyivät sodan vuoksi vuoteen 1952, mutta samat neljäkymmentä toimittajaa olivat edelleen valmiina palvelukseen. Tekniset vaatimukset olivat kuitenkin muuttuneet vuosikymmenessä, joten Tiilikainen joutui kokoamaan paljon enemmän toimituskuntaa. Pelkästään maratonia varten tarvittiin kymmeniä reporttereita pitkin juoksureittiä. Joka puolelta Suomea haalittiin Helsinkiin kaikki saatavilla olevat teknikot, jotka vähänkään tunsivat radiotekniikkaa. Tiilikaiselle itselleen olympialaiset merkitsivät läpimurtoa, sillä pääkuuluttaja Martti Jukola sairastui vakavasti ja menehtyi pian olympialaisten jälkeen. Tiilikaisesta tehtiin olympialaisten pääkuuluttaja.
Vuonna 1957 Tiilikainen esitti puheduettoa Reino Helismaan esittämässä huumorilaulussa Älkää ampuko pianistia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Anekdootteja
Pekka Tiilikaisen ääni oli mahdollisesti jopa liian tunnettu. Tarinan mukaan Tiilikainen oli keskustellut junassa toisen urheiluselostajan Paavo Noposen kanssa, kun vaunun perältä oli kuulunut huuto: "Sulkekaa se helvetin radio."
Sama tarina liittyy moneen muuhunkin radioääneen, muun muassa liikennetoimittaja Esko Riihelä ja pääkuuluttaja Pentti Fagerholm ovat olleet samanlaisen kiukunpurkauksen kohteena matkustaessaan junalla Ilmalasta Helsingin rautatieasemalle.
[muokkaa] Kirjallisuus
[muokkaa] Elämäkerta kirjallisuus
- Paavo Noponen: Pekka Tiilikainen, Suomi. Sinivalkoisen äänen legenda 1911–1976.
- Pekka Tiilikainen: Sinivalkoinen Ääni
[muokkaa] Pekka Tiilikaisen kirjallinen tuotanto
- Radioselostajana tulilinjoilla, 1940
- Miten opin uimaan? - Uinnin opaskirja nuorisolle, 1945
- Kipinästä tuli syttyy (Suomen Opettajain Raittiusliiton jatkokoululaisten kilpakirjoituskirjasia N:o 3), 1946
- Olympiakisat 1896–1948, 1951
- Helsingin olympiakisat, 1952
- Radiomatkoja maailmalla, 1957
- Kuljettuja teitä, Raittiuskasvatusliiton julkaisuja, 1966
- Uljaat mäkikotkamme, 1967
- Suomen urheilun tähtihetkiä, 1969
- Pekka puhuttelee - keskusteluja, haastatteluja, muistelmasirpaleita, 1976
[muokkaa] Elokuvia
Kaikissa näissä hän on esiintynyt reportterina:
- Kuriton sukupolvi, 1957
- Kultamitalivaimo, 1947
- Ketunhäntä kainalossa, 1940
